Lastuja IV-VII | Page 6

pudottajaansa.
Ei sitä niittynientä, ei sitä suosaareketta, josta ei jänön valkea turkki
näreen juuresta paistaisi ja mustat silmät valkkaisi.
Satanaan juoksee oravaisia oksilla, eikä lakkaa halli haukkumasta,
kerran vainun päähän päästyään.
Kuin koiria kylän kujilla hypähtelee repoja polkujen poikki--ja
ammutaan; ja ajamatta kurahtaa ilveksiä puihin--ja pudotetaan!
Sataisena keikkuu saalis hänen ympärillään, tuhantisena Tapion karja.

Posket palaen, silmät terävinä tähystellen ja jousi aina jänteessä ja
jänteet aina joustavina vaeltaa hän, ihastellen uusia saaliita ja uusia
maita, jotka saalista antavat, mutta eniten ihastellen omaa kätensä
kantavuutta, oman silmänsä tarkkuutta ja oman onnensa antia. Ei ole
miestä metsän kävijätä hänen vertaistaan, ei toista, joka tietäisi,
niinkuin hän, missä on salo saalihisin, missä maa eräisin etsittävä.
Sillä hän ei näe, että kauniina kaarena kulkee hänen kahdenpuolensa
Tapion tyttärien jono, ajaen riistaa hänen eteensä ja estäen sitä pois
pakenemasta. Pihlajaisilla virvoillaan ohjaavat Metsolan paimenet
karjaansa, ja mikä ei viittauksista välitä, sille ilmaa soittavat, ja mikä ei
siitä säikähdä, sitä selkään sipaisevat. Ei hän tiedä, että Tapio ja
Mielikki kukin kuusensa alla Tuomivaaran rinteellä istuen hänen
kulkuansa seuraavat ja sinipiikain ajoa ohjaavat ja lähettävät närhinsä
neitosille sanaa viemään, että tietäisivät, missä jousimies menee ja
minne heidän on saalista hänen eteensä ajettava. Ei hän ajattele muuta,
kuin miten saisi uutta otetuksi ja miten saaliskokonsa yhä suuremmaksi
kasvamaan. Ei ajattele antajan kiitosta eikä haltiain hyvitystä.
Itseensä tyytyväisenä on hän istuutunut ahon keskelle vastapäätä
Tuomivaaraa saalistaan lukemaan, joka jo alkaa hartioita painaa.
Uupunut hän on, mutta yhä pitäisi mieli enempää saamaan, jos vain
jaksaisi kotiin kantaa. Mutta liian kaukana on majansa hänen tänne
saakka säiliötä tehdäkseen. Ja hän päättää, oravansa, jänönsä, kettunsa
ja ilveksensä nyljettyään, lähteä pois, toiste taas palatakseen.
Mutta sill'aikaa kun hän näitä toimii ja hyvillä mielin hyräilee,
lähestyvät metsänneidot ahoa, piiriään pienennellen. Ei kukaan ole
saanut häntä nähdäkseen, mutta oudosti sykähtää heidän sydämensä,
kun kuulevat hänen askelensa, ja kummasti vihlaisee rinnassa, kun hän
koiraansa viheltää. Liikahdus kulkee läpi koko heidän jononsa, kun
jousi helähtää ja nuoli vinkuen lentää, kiinni he sitä kilvan lennosta
tavoittavat säilyttääkseen sen Suuren Jousimiehen muistona Tapiolan
tyttöaitoissa, jonne metsämiesten kaikki kadonneet nuolet joutuvat...
Mutta nyt on rohkea, hillitön halu heidän rintansa täyttänyt saada nähdä
hänet ja hänelle näyttäytyä. Tuossa hän on lähellä, ei ole kuin näreikkö
välissä, näreikkö tosin tuuhea, mutta matala... Hän kuuluu haastelevan
hallilleen ... jo nousevat he varpailleen ... ja kaulojansa kurkottavat...
Silloin kuuluu kaukaa huuto ylhäällä ilmassa, Tapion varoitus
tyttärilleen, ja pelästyneenä parvena pyrähtää tyttärien lauma lentoon,

ja ilmassa on hetken aikaa havina niinkuin lintujen lentäessä, kunnes se
heikkenemistään heikkenee ja tyttäret kyyhkysparvena kokoontuvat
Tapiovaaran rinteelle.
Alakuloiseksi käy taas impien mieli. Eivät saaneetkaan nähdä, eivät
näyttäytyä hänelle, jota jokainen sydämessään lempii.--Ei hän huoli
meistä, ei meitä ajattele, ei meitä muista, ei aavistanutkaan lähellä
olevamme, ei lähtöämme kuullut eikä edes silmiään nostanut. Pois
laittautuu tuolla lähtemään, ei koskaan enää ehkä tule takaisin tänne, ja
jos tuleekin, muuanne on Tapio meidät jo ehkä vienyt. Ja yhä
murheellisempi on impien mieli niinkuin illastuvan auringon, joka jo
mailleen painuu.
--Kun saisimme edes huomiseksi jäämään!
--Hirven hänen eteensä lähetämme!
Ja tuiskuna rientävät toiset parasta elättihirveä Tapiolan haasta
päästämään, sill'aikaa kuin toiset taas jonoon asettuvat häntä
metsämiestä kohden ajaakseen. Sen jos kaataa, ei jaksa yksin kantaa,
vaan luo täytyy yöpyä ja tänne huomiseksi jäädä.
Mielikki näkee tyttäriensä tarkoituksen eikä tahdo kieltää heiltä, mitä
kerran lupasi, että milloin mieleisensä metsämiehen kiertänevät, sille
saavat karjastaan parhaan antaa. Mutta toisin panee hän peuransa
juoksemaan, toisin tyttäret tahtoivat. Tyttäret hänet suoraan aholle
ajaisivat. Mielikki ohitse ohjaa, ettei saa Suuri Jousimies häntä kuin
vilaukselta silmätä. Kaiken muun unhottaen hän koirineen suuren
saaliin jälkeen rientää. Poikki vaarojen, harjuja pitkin ja yli vesien
harppailee hirvi tuon tuostakin pysähtyen koiraa vastustelemaan. Mutta
niin pian, kun metsämies on päälle pääsemässä ja joustaan virittää,
lähtee se uuteen juoksuun, metsänneitojen houkutushuudoista
huolimatta. Sillä lupaa kysymättä ja haukkain varoittavista huudoista
enää välittämättä ovat tyttäret jälkeen lähteneet ja siirtyvät vaaralle ajoa
seuraten ja odottaen hirven uupumista.
Yhä kauemmas painuu hirvi poispäin Tapiolan tanhuvilta Suuren
Jousimiehen kotia kohti, jossa päin ovat Pellervon peltoiset maat ja
jonne metsänväen ei koskaan ole asiata mennä, eivätkä mene. Jo näkyy
savu nousevan Jousimiehen majasta tuolta puolen Rajajärven, mutta
yhä jatkaa juoksuaan hirvi. Hätäillen huhuavat ja houkuttelevat neidot
nimikkoaan takaisin, että kääntyisi, ettei enää etenisi, ei yli järven
juoksisi. Mutta kintereillään koira puhaltaa hirvi rantavaaralta järven

kierälle jäälle, siihen keikahtaa, jalkansa taittaa ja Suuren Jousimiehen
kädestä surmansa saa.
Vaaran laella istuvat immet tähystämässä ja näkevät naisen tulevan
tuvastaan järven niemestä vastapäätä ja jousimiestä vastaan rientävän,
näkevät hänen käsiään yhteen lyövän ja kuulevat hänen ihastuksesta
huudahtavan:
--Kenen ihmehen onnella sait saalihit moiset?
Ja tyytyväisesti hymyillen vastaa metsämies:
--Sinun onnellasi lienee annettu, mikä ei ole omallani otettu!
Kovin käy pahaksi metsänneitojen mieli, kovin kirvelee heitä Suuren
Jousimiehen kiittämättömyys. Vai hänen naisensa onnella! Sen onnella,
tuon, joka kotona istuu ja valmista odottaa, sill'aikaa kun he hänen
koiranaan kulkevat.
--Se hänen koiranaan kulkekoon!
--Ottakoon sitten omalla onnellaan!
--Ottakoon vain naisensa