Lastuja IV-VII | Page 5

lähdekään, ehkä
Tapiolaan taloksi jää eikä koskaan enää omille mailleen palaja. Sillä
kaikki rakastavat he häntä, vaikkeivät ole vielä saaneetkaan häntä
likeltä nähdä eivätkä itse hänelle näyttäytyä ... kaukaisittain vain hänen
eteensä riistaa ajaa.
Niinkuin tilhiparvi hopeatiukusiaan helistäen pyrähtää pihlajan latvasta
lentoon, pyrähtivät impyet työtä käskettyä tekemään. Vaaralta vaaralle,
poikki soiden ja pitkien kannasten ja vesien varsien ja ristiin rastiin
halki salojen sinisten vetelivät he utuiset lankansa utuisista kuontaloista,
joista ei kulje yli eikä ympäri riista minkään näköinen. Ja kun olivat
aituuksensa valmiit, niiden sisään simahuulin huhuten karjansa ajoivat
ja veräjät umpilukkoon lukitsivat. Ken ei taipunut mielisuosiolla
tulemaan, sitä vitsoilla ajoivat, pihlajaisilla piiskoilla, jotka olivat tuolta
puolen Tuomivaaran taitetut. Mielikki itse karisteli koko päivän
viimeisiä lehtiä puista ja seuloi härmää oksille ja huurua maahan. Tapio
rakenteli siltoja soiden ja salmien poikki, ja ennen iltaa ulvahtelivat jo
siintävät selät, kun hän kultaisella kurikallaan rannoilta ja niemien
nenistä koetteli, kestäisikö jo jää vieraan yli kulkea. Ja niin oli kaikki
valmiina saapua salojen sulhon.
On varhainen aamuyö, salo nukkuu tuikkavan tähtitaivaan alla, jota ei
heikoinkaan rusko vielä valaise. Tapio ja Mielikki lepäävät vielä
naavaisilla vuoteillaan, mutta tyttäret jo valvovat ja odottavat aamun
ensi koittoa ja Suuren Jousimiehen liikkeelle lähtöä nuotioltaan, jonka
ääressä hänen tiedetään yötään viettävän. Pimeä on vielä Tapiolan
tanhualla, jossa he aittain ja pirttien väliä häärivät ja vähän vähä
pysähtyvät ulos pimeän sisään tuijottamaan, eikö tulisi viestin tuoja,
valkea huuhkaja, joka tapiolaisten yöllisenä airueena liikkuu.
Alkaa silloin kaksi kellankiiltävää pistettä loistaa pimeässä, ja siiven
havinan kuulumatta istahtaa yölintu pökkelön päähän, joka on sen
lepopaikaksi pyhitetty, keskelle pihamaata.
Neidot kyselemään:--Mitä näit?--Mitä kuulit?--Mitä tiedät Suuren
Jousimiehen nuotiolta kertoa?
Huuhkaja heille haastamaan:
--Niemen kainalossa, lahden rannalla, tuolla puolella vesien on
nuotionsa kuivaneen kelohongan juurella, jonka Ukko itse on Tapion
pyynnöstä nuolellaan maahan pirstonnut metsänkävijäin helposti
saatavaksi. Komea on mies, sankari varreltaan, ei ole ennen

metsämiestä moista näillä mailla nähty. Oksalla istuin ja metsän
pimennosta katselin: selällään lepäsi havujen päällä, pitkä tukka kaulaa
suojasi ja tuuhea parta rintaa, joka tyynesti kohoili. Ei teillä, tyttäret,
milloinkaan vierasta hänen vertaistaan: pitkä kuin harjun honka,
solakka kuin solkikoivu--sulhasenne!
Myhäilevä ilo liekehti airuen silmissä, sillä vaikka ukko totiseksi tekihe,
oli tapansa leikkiäkin laskea tyttösten kera. Mutta tytöt yhteen ääneensä
huutamaan:--Riennämme katsomaan! Käymme likeltä näkemään,
ennenkuin emäntä nousee!
Vaan silloin huuhkaja torumaan:
--Ei ole lupa lähteäksenne! Ei ole lupa lähteäksenne! Kaukaa katsonette,
kauemmitse kiertänette!
--Näitkö silmänsä, huuhkaja?
--En nähnyt, en tohtinut! Kun liikahti, lähdin. Jos silmänsä minuun
sattui, siihen hoiperruin oksalta, sen tiedätte.
Vavahti Tapion tytärten rinta, ja lähtemättä jäivät, eteensä alas korven
pimeään tuijottivat. Suloista olisi ollut heidän Suuren Jousimiehen
syliin hoipertua, hänen silmäinsä nuolien satuttamana. Mutta eivät he
koskaan saaneet tuhonsa uhalla metsämiestä nähdä eivätkä hänelle
näyttäytyä, vaikka salainen lempi heidän sydämissään häntä kohtaan ei
koskaan kytemästä lakannut.
Heikko rusotus kuumotti kaukaa metsän sisästä.
--Nyt on noussut, nyt tultansa terästelee aamua odottaessaan, sanoi
huuhkaja. Samassa ilmaisi hiljainen vartioteeren kuherrus ylhäältä
Tuomivaaran laelta, että jo aamukin sarastaa.
Kiire tulee Tapion tyttärille, haihtuva haaveet, eivätkä he taaskaan enää
muuta ajattele, kuin mitenkä saisivat paikat kuntoon toivotun taloon
tulla. Jo on aika riistan päivämakuulleen mennä, jo toisen nousta ja
kunkin oikealle sijalleen asettua, että erämies etsimättä edestään
löytäisi.
Ja laumoittain lentävät linnut osoitettuihin urpupuihin, jänöt
painautuvat näköisille paikoille, ja oravat lähtevät varpua pitkin
metsämiestä vastaan juoksemaan. Tuokiossa on kaikki tehty, hetkistä
ennen aamun päiväksi valkenemista, sillä niinkuin pakenee sumu
tuulen tieltä, niinkuin lentää pilvi puiden yli, niin kiitää metsänneitojen
lauma alas vuorelta askareilleen salon sisään ja yhtä pian sieltä takaisin
Tapiolan tanhualle, ollakseen taas valmiina apuun rientämään, kun

Suuri Jousimies ajonsa aloittaa.
Jo tulee toinen viestintuoja, Metsolan päiväinen airut, kokko, ilmojen
kuningas, ja kertoo vieraan jo nuotioltaan nousseen, suortuviaan
sukineen, peseytyneen ja loihtuja lukien uhrihopeitaan lähteeseen
sirottaneen. Ja kohta lentää kolmas, närhineito, metsän kaikkien
kummien katselija, ja huutaa näreen oksalta nähneensä, miten joustaan
tarkasteli ja nuolia viinestään valitsi, ja liikkeelle lähti.
--Minne lähti?
--Tänne lähti, yli vesien tullakseen.
--Oliko ison riistan nuolet vai pienen?
--Kaiken riistan oli aseet: orava ja lintunuolet, hirvinuolet, karhukeihäät,
kaikki on varustellut, kaikkea pyytää.
--Kaikkia pyytää ja kaikki saakoon! huuhdahtivat neidot.
Aamu on koittanut ja koitto päiväksi valjennut. Ennen muita alkavat
rusottaa Tapiovaaran huippuhongat, sitten luo yhä helottava taivas
kuulakan ilman läpi hohteensa alempana oleviin metsäisiin mäkiin ja
sieltä alas soihin ja järviin, jotka kierinä kiiluvat huurteisten salojen
keskessä.
Hän on lähtenyt nuotioltaan tuolle puolen vesien ja kulkee yli
silloitetun salmen Tapiolan mannerta kohti. Notkea on käyntinsä,
solakka vartalo huojahtelee, hieno jää ulvahtelee jalan alla.
Ihmeissään katselee metsämies ihania erämaita, jotka hänen eteensä
aukeavat. On hän joskus ennenkin näillä mailla kulkenut, näistä vesistä
yli astunut, ei koskaan ole Metsola hänelle näihin pukuihin paneutunut.
Vaarat palavat aamun tulessa kuin unessa aavistettu taikamaa, härmä
puissa kimmeltelee, kuura maassa kiiltää, medelle haiskahtelee metsä,
ja niin on kuin kantelet ilmassa soisivat. Jo ymmärtää hän Tapion
taivuttaneensa, jo metsän Mielikin suosion saavuttaneensa.
Mustanaan ovat urpukoivut teiriä täynnä, ja ne odottavat kuin kypsät
hedelmät puusta