Lastuja IV-VII | Page 4

että se on lampi, se tuttu lampi hietaisten harjujen välissä, jolle olen
sadat kerrat kulkenut. Mutta en koskaan osaa oikein sanoa, milloin sen
kohtaan, minkä tienkäänteen kohdalta se alkaa välkkyä ja milloin se
eteeni ilmestyy. Joka kerta on se kuin eri paikassa, joka kerta on siinä
eri ilmeensä, metsän itsensä mielialan mukainen. Mistä se siihen on
syntynyt ja minne se valuu? Kysy, missä on silmällä lähteensä!
Sammuneeko koskaan tämä metsän silmä? Silloinko, kun metsä on
maahan hakattu ja suot kuivuneet ja ojat kaikkiin notkoihin kaivetut?
Kaiheksi sammal silloin kasvaa sen kalvoon, ja se rypistyy kokoon ja
muuttuu surkeaksi suohaudaksi. Silloin on metsä sokea. Mutta vielä on
aikaa siihen--ja ehkei se koskaan tapahdukaan-- vielä uivat sen
mustassa vedessä ahvenet, niin isot kuin olisivat siinä aikain alusta yhtä
kokoaan kasvaneet... Tuossa on vanhan isännän vuotava venhe ja
rykelmä vitsamertoja kuusen oksassa.
Jää siihen, lampi, laineitasi lipattamaan, minä lähden tietä, joka päitsesi
kulkee, nousemaan lehtoon, joka rantarinteelläsi kasvaa.
Synkkä oli Luojan mieli ja rypyssä oli hänen otsansa, kun alavaan
korpeen kuusen siemenen kylvi--poutainen oli hänellä päivä ja
hymyssä huulensa, kun sirotti sormiensa lomitse koivun ja tuomen ja
haavan ja pihlajan siemenet. Ja sen tähdenkö ei lehto koskaan sure,
vaikkakin joskus huoliaan huoahtelee? Ja senkö tähden närekin,

raskasmielisen kuusen tytär, lienee tuossa iloisempiensa seurassa
käynyt avomielisemmäksi ja onnellisemmaksi, ja näyttää siinä
koivahaisen morsianna tyytyväisenä ahopyörylän ympärillä
tepastelevan.
Lehto aina näkyjä näkee ja niitä muillekin näyttää, katselee
aurinkoisilta rinteiltä yli muun metsän ulos muihin maailmoihin, ja
antaa haaveilla herkän mielensä. Siinä aamutuuli ensiksi unestaan
havahtuu, sitä Koitar ensiksi koskettaa, siinä illan tuuli heittää hyvää
yötä ja rusko viimeksi viihtyy. Lehto rakastaa maailmaa kaukaa
katsella--ja niin minäkin.
Täältä näkyy, tästä kukkulan rinteeltä, joka hiljalleen on kohonnut yhä
ylemmäksi alavalta maalta, näkyy koivunrunkojen välitse tasainen
metsäinen alanko ja sen takana taloinen kylä ja kylän takana järvien
juova. Alkavat herätä tuolla alhaalla, kuuluu varstojen pauketta riihistä,
tyttö houkuttelee lehmiä pihasta niittyyn, ja vasikat ynyvät, laiva
huutaa lähtöään jossakin saarien takana, kärryjen rattaat kolisevat
maantiellä...
Se on viljeltyä seutua tämä, kylä ei ole kaukana, mutta kuinka pieniltä
näyttävät pellot tuolla metsän rinnassa ja kuinka vaikeasti kuuluvat
äänet, niinkuin olisivat eksyneen huudahduksia erämaassa!
Se ilahuttaa minua, tunnen siitä kuin vahingon iloa, etteivät ole
luontoon sen suurempaa lovea saaneet, vaikka ovat miespolvia sen
kimpussa olleet. Vielä on metsiä maassani, vielä on tilaa liikkua, vielä
autioita taipalia kulkea, tarvitsematta ketään tavata. Vaikka ikäni tässä
istuisin, eivät löytäisi, elleivät koko pitäjätä yhteisiin ajoihin soittaisi.
Ei ole koko maailmassa sitä ihmistä, jolla olisi etäisintä aavistusta siitä,
missä olen ja kussa kuljen.
Aika kuluu, mutta en tiedä sen menosta. Taivas on pilvessä, hienossa
syysharsossa ja ilma tyven. Lieneekö aamiaisen aika, lieneekö päivä jo
puolillaan. Äänet ihmisten liikkeestä kylässä enenevät. Joku on
ilmaantunut tuonne metsään, kulkee siellä ja hoilottaa ja alkaa puuta
hakata. Pelloilla kynnetään, ja kyntäjät huutavat hevosilleen, maantiellä
ajavain rattaiden rytinä monistuu, höyryvenhe on tulossa kylän rantaan,
ja kuulen sen koneen tykytyksenkin. Teeret ovat lakanneet
kuhertamasta, ja kaste on haihtunut ahon kiviltä. Tuulahdus kylästä
päin tuo äänet yhä selvemmin kuuluviin. Ihmiset ikäänkuin ulottavat
aherruksensa tuntosarvia yhä lähemmä. Aamun koittaessa hallitsi metsä,

eikä muuta tuntunut olevan olemassa. Päivän edeten on kuin viljelys
pyrkisi painamaan siihenkin vaikutustaan. Ja se kuin ahdistaa rintaani
ja masentaa mieltäni.
Ja silloin tiedän minä hetken tulleen tästä poistua.
Ahertakaa, tehkää työtänne, muokatkaa maatanne, nakertakaa metsän
reunaa, viljelyksen hiiret ... minä painun yhä syvemmälle, lasken
vaaran välihimme, tuolla haukahtaa jo hallini. Riennän oravieni iloihin,
pyitteni pyrähtelyihin, jänön kanssa kilpasille ... unohdan oravat, pyyt
ja jänikset, ja käyskelen polkuja ja porkkaan soita ja kiipeän kukkuloita,
muistamatta, missä kuljen ja mitä varten...
Vasta päivän mailleen mennessä palaan taas tätä samaa tietä kotiini.
Tapaan kukkulalta katsoen kylän taas yhtä etäisenä ja pienenä kuin
aamulla. On niinkuin ei sitä olisi eikä olisi koskaan ollut; niinkuin ei
tämä metsäni siitä olisi tiennyt. Tapaan lampeni iltahämärässä yhtä
levollisena kuin aamulla, korpi on yhtä totinen, ja niitty ja lato ovat
yhtä salamyhkäiset. Astun taas veräjästä ulos yhtä hartaana kuin
taannoin siitä sisään, äsken kuin kirkkoon, nyt kuin kirkosta pois ... ja
pääsen yhtä huomaamatta riihen ja pajan ohi pihaan kuin aamulla
pihasta ulos.
Tulee ihmisiä luokseni, kun näkevät tulen ikkunastani tuikkavan, ja
puhuvat minulle päivän tapahtumista ja kylän kuulumisista.
Hajamielisesti heitä kuuntelen, mieli vaeltaa metsässä, ja huomenna
vaellan siellä taas minäkin.
Jos joskus jäisin pois, eikä kuuluisi minua tulevaksi, sieltä minut
löydätte, jos hakea haluatte, taloni takalistolta. Sitä yksin olen
elämässäni oikein rakastanut, rakastanut niin, etten sen
vastarakkauttakaan kaivannut. Siellä, sen helmassa olen kaiket aikani
onnellisimmin elänyt ja sen helmassa soisin kuolevanikin kerran.

METSÄNNEIDOT.
Näin sanoi Mielikki, metsän emäntä, tyttärilleen Tapiolan neidoille:
--Huomenna on juhla jalo Metsolassa. Se Suuri Jousimies,
metsänkävijäkansan kaunehin uros, on lähtenyt liikkeelle, näille maille
metsästelemään. Metsä nyt hienoimpaan asuunsa asettakaa, itse itsenne
parahimpiinne pukekaa! Tervetulleena vieraana on hänet
vastaanotettava!
Käsiään yhteen lyöden hypähtivät ilosta metsän immet, ja toivo täytti

taas heidän rintansa siitä, että kun tulee, ehkei