Lastuja IV-VII | Page 3

pelto-pyyparvi ja

heidän vainoojansa valkea talvikko. Riiheen ruumiitkin kannetaan,
ennenkuin haudan haltuun uskotaan. Raja on siinä kahden maailman,
veräjä, joka ihmisten asuinsijoilta viepi pois Tapiolan tiluksille.
Olen päässyt ohitse kenenkään näkemättä. Riihinummen yli vievä
kivipohjainen polku kumahtaa jalkani alla, ja tuskin on talo kadonnut
lepikon taa ja rannaton metsä auennut eteeni, kun jo teeriparvet jostakin
lähempää ja loitompaa kukertavat minut tervetulleeksi. Tekisi mieleni
huhuta vastaan ja ilmoittaa iloinen tuloni. Mutta vaiti kulkee metsämies
ja pidättää riemunsa rinnassaan voimana, joka häntä kuljettaa ja antaa
jäntevyyttä hänen jäsenilleen.
Hän kulkee, ja jalka nousee keveästi kuin olisi sillä jousi kantapäässä.
Hän tervehtii tuttuja paikkoja, sadoin kerroin ennen kuljetuita, mutta
aina yhtä uusia ja aukaisemattomia.
Lehto ja hakamaa!--jossa pihajänikset piilevät, karjan ystävät, eivätkä
ihmistäkään pelkää--teitä en ammu, kuljen teistä ohi, ja pyhitetyt olkoot
makuunne, jotka luottamuksella valitsette pihapellon aidan
takaa...--lehto ja hakamaa! metsän temppelin esikartano,--tunnenhan
joka puusi, joka kivesi, pienimmätkin polkusi, mutta joka aamu minun
mieleni täyttää hartauden tunne, kun tieni kauttasi kulkee.
Veräjä, joka haasta niittyyn viet--mikä on minulle sinussa ihmeellinen
viehätyksesi, miksi pelkään sinua koluutellen avata, miksi puitasi vain
hellävaroen päästelen ja tahdon taas sinut yhtä tarkalleen sulkea?
Siksikö, että talon vanhin mies sinut rakenti, pylväät veisti ja vähän
niitä veitsellään kirjaelikin, reiät niihin kirveellä nikarteli, koloi
sulkupuut ja oksat silitti, etteivät vieraankaan vaatteita repisi? Siksikö,
että oli tämä aukko tässä hänen ainoan aarreaittansa ovi, veräjä hänen
ensimmäiseen niittyynsä? Siksikö, että vaikkei vanha enää muuta
jaksakaan, hän sitä kuitenkin yhä vielä hoitelee, sen joka syksy purkaa
ja heti ensi sulien tultua käy sulkemassa? Niitty metsän keskessä, niitty
aamun hienossa sumussa, joka on notkosta noussut ja kietaissut
harsonsa pajupensaiden tukkaan, niitty, josta jänö juuri lähti siinä yönsä
tepasteltuaan ... ojapuro lirittää läpitsesi ja viikatteen jäljet kulkevat
laidasta laitaan,--missä on sinun salaisuutesi?
Lato tuolla on sinun salaisuutesi, lato tuolla vähän ylemmällä maalla
metsäniemen kainalossa, puoleksi metsän peitossa. Totinen on se ja
samalla hupainen, vinosuu ja viisaan näköinen, milloin vähän kallellaan,
milloin nokallaan, milloin selkäkenossa. Jotain mietit, lato, jotain

hautelet mielessäsi, niinkuin huuhkaja, joka silmät suurina kuuhottaa
pökkelönsä päässä. On kuin kätketyitä tietäisit, kuin aarteita vartioisit,
ja siksi lienet niin itsetietoinen ja itsestäsi varma. Talonpojan
suurimman aarteenhan kätketkin, hänen taloutensa turvan, sen, minkä
hän korvesta löysi ja korpeen kätki, uskoen sen sinun hoidettavaksesi,
niittynsä sadon. Kerran vuodessa hän tänne saapuu, kesän
kauneimmillaan ollessa, ja ympärilläsi on silloin valkeiden pukujen
vilkettä ja hiottavain viikatteiden helkettä ja iloista aherrusta
luokopäivinä ja nuorten temmellystä kahisevissa heinissä ja patain
porinaa tulella ja kontteja ja leilejä riippumassa nurkissasi. Olet kuin
emo poikiensa keskessä, joita elätät. Eikä rypäleiden korjuu etelän
viinimaissa ole juhla suurempi kuin kesäinen luokojuhla. Täytesi saat ja
vielä pieleksenkin kuin suojaksi suusi eteen, ja ruuhotat siinä niin
pullollaan, että näyttävät kylkiluusi longistuvan... Tuketaan sitten ovesi,
huolellisesti ja hellästi, ympäristösi haravoidaan puhtaaksi, jäät taas
yksiksesi oman onnesi nojaan. Mutta ei kukaan uskalla käydä aarteitasi
ryöstämään, sillä lukitsematon sisältösi on lailla suojattu paremmin
kuin miljoonamiehen raha-arkku... Tulee talvi; ajaa hevonen häkkineen
eteesi, tyhjenet vähitellen ja jää vain rippeitä jäljelle jänöjen ruuaksi,
mutta itsellesi ei mitään. Nurkkasi nietostaa, ja viima juoksuttaa lunta
raoistasi sisään. Silloin on minusta, kuin olisi sinulla nälkä ja vilu...
Mutta nyt olet vielä täyden ja tyytyväisen näköinen... Jää siihen taas,
tervehdän sinua aina ohi kulkeissani kuin viljelyksemme pyhättöä!
Näin temppeleitä laakerilehdoissa, näin pyhän neitsyen kappeleita
aidatuilla alueillaan maailman kauneimmilla rannoilla--en missään
tuntenut tunnetta niin harrasta kuin pistäytyessäni vanhan isännän
veräjästä hänen niittypyhättöönsä, jonka laidassa latoräässynä seisoo...
Metsä on niityn takana. Seisoo jylhänä ja koskematonna, kuuset kuin
vahtisotamiehet pitkin rintamaa, niinkuin tahtoisivat sanoa: älä tule,
ellet tunnussanaamme tunne!
Luulenhan tuon tuntevani ja pistän jalkani salamyhkäiselle polulle.
Totinen alakuloisuus se on metsän tunnussana, tyynen mielen rintaan
kätkeytynyt surumielisyys se on metsän mieliala. Ei se sitä ilmoittele,
ei sitä vieraille valita, mutta sinä tunnet sen, etkä tahdo sitä
kysymyksilläsi häiritä. Oma on metsällä elämänsä, omat taistelunsa.
Korkealle kohoo hongan latva, ylös pilviin pyrkii kuusen huippu kuin
kirkon risti, syvälle maahan ja laajalle ympärilleen tunkee se juurensa

salaisiin kätköihinsä. Omia asioitaan se haastaa, omia huoliaan humisee,
omia vihojaan ärjyy minun mielialoistani välittämättä, mutta painaen
minuun aina omansa. Ei minulla surua niin suurta, ettei metsän ilo sitä
haihduttaisi, ei iloa niin äänekästä, ettei metsän murhe niitä vaientaisi.
Kuinka ne uskaltavat sinun kimppuusi käydä, kuinka iskeä aseensa
sinun kylkeesi? Minä en uskaltaisi, minä, joka kuljen täällä kuin joka
askeleella lupaa kysyen ja anteeksi anoen joka oksalta, joka jalkani alla
taittuu tai jonka taivutan tieltäni päästäkseni menemään. En näe,
antaneeko, ei sano, olenko suosittu, mutta sen tunnen, että on tänään
ystävällisellä tuulella ja sallii itseään ihailla... Ja enkö ihailisi teitä, te
metsän tyttäret ja pojat: sinä keltalehtinen koivu, sinä punainen pihlaja
ja haalea haapa, jotka seisotte teitten risteyksessä ja varistelette
lehtiänne näreneitosten tukkaan, jotka juurianne lämmittävät?
Astelen polkua, en kysy, minne vienee, eikä minun tarvitse sitä tietää,
sillä kaikki saattavat ne minut samoille perille. On aina niinkuin joku
minua katselisi milloin toiselta, milloin toiselta puolen tien. Tiedänhän,