Lastuja IV-VII | Page 2

minulle
vapautuksen hetki talviyön tullen ja kesäpäivän kadoten. Irtaimena
lähtee aatos nousemaan omiin avaruuksiinsa, ja tunne löytää uusia teitä,
joita ei siltä kukaan tiedä tuketa. Muodot eivät enää voi pakottaa minua
heihin mukautumaan, vaan luopi kuvitteluni minulle maailman itseni
mukaisen. Selailen sitä kuin kirjaa, avaan mistä tahdon ja suljen milloin
mieleni tekee. Ympäristöni on ja elää edessäni ainoastaan semmoisena,
miksi minä sen eteeni loihdin.
Ja minä loihdin metsät täyteen omia olennoitani, kansoitan tiet ja
tanhuat omilla tuttavillani, joita eivät muut näe kuin minä eivätkä
tuntisi, jos näkisivätkin, annan oman kauneutensa maisemilleni, kaikki
on minun ja ilman minua ei ole mitään. Se on minun tuuleni, joka
tuolla ulkona ikkunani alla hongassa humisee, se on minun laineeni,
joka loiskii rannan kivillä, ja jos myrsky nousee ja korpi mylvii ja salo
soi, on se kuin minua varten nostettu ja on kuin se minun tunteitani
tulkitsisi. Minulle tuikkaa tähti, minulle kuumottaa kuu, minulle
sytyttää pohjan perä soihtunsa, sillä minä en näe enkä usko olevan
muita niitä näkemässä tai kuulemassa.
Astun ulos pimeyteen. Koivut haastaa, kuuset kuiskaa, ovat kuin
olisivat odottaneet ja nyt ilmoittaisivat toisilleen salaisin merkein, että
siellä hän tulee, ystävämme ... siinä hän nyt on ... ettekö näe?...

saattakaa häntä yhä edelleen! Kuljen puulta puulle, ja näre nousee
kuuseksi silmissäni, leppä luopihe tammeksi, kataja kohotaikse
hongaksi, kaikki ovat yhtä korkeita ja yhtä kauniita. Suo on kuin
kukkiva niitty, ja matala mäen harjanne muuttuu taivasta
tavoittelevaksi vaaraksi--ja siksi he kaikki minua ystävänään
tervehtävät.
Haparoin kotiani kohti, jossa kaikki jo nukkuvat ja josta vain oman
ikkunani tuli vielä tuikkaa. Päivällä vedän uutimet eteen, mutta yön
tullen ne avaan ja annan pimeyden paistaa sisään. Se on kuin
pohjattoman meren pinta, joka ei peloita eikä puistata, vaan luopi vain
rauhaa rintaani ja syvyyksien sopusointua sieluuni. Se on kuin
kaikupohja, josta kaikki, mitä siihen heitän, kimpoaa kiitollisena,
suurennettuna ja monistettuna takaisin: pieninkin ajatus ja epämääräisin
tunne, jotka arkoina aurinkoa karttavat, uskaltavat ulos ja palaavat
isoina ja itsetietoisina takaisin, sanoiksi sointuakseen.
Sinä siunattu syksyinen Hämärikkö, sinä ihana talvinen yö, sinä
pohjolan pimeys, joka päästät tähdet taivaalla tuikkamaan, panet pohjan
tulet palamaan, näytät tietä taivaitten perille, jota ilman ei joulukaan
joululle tuntuisi, ei ihmiskunta Luojalle kiitoksensa uhritulia sytyttäisi,
joka vapautat mieleni aineen aherruksista ja annat minut taas itselleni
takaisin--ilolla otan sinut taas vieraakseni ja kaiholla heitän sinulle
hyvästini, kun pitenevä päivä ja kesäinen Koitar sinut karkoittaa.

TUISKUTTAISIT LUNTA, TALVI...
Tuiskuttaisit taas lunta, talvi... Tuiskuttaisit taas lunta teille, joita
kaiken maailman matkamiehet niin ylpeästi kellossa ja kulkusessa
ajavat ja huutavat ja hoilaavat; ja tiepuoliin, joita toistensa ohi
pyrkiessään polkevat; ja maantienojiin, joihin kiihkeässä kilpailussaan
kaatuilevat ja joiden valkoisia hankia huppuroidessaan tallaavat...
Tuiskuttaisit kyläin poluille, jotka likaisina talosta taloon luikertelevat
ja joita kaikki kansa orjallisesti astuu eikä uskalla toinen oikaista
suoraksi sitä, minkä toinen kerran sattumalta vääräksi kävi; ja talojen
tanhuville, joihin elämä on askeltensa lähtemättömän likaleiman
painanut ja joka ei irtaudu siitä pikalla eikä rautalapiolla. Tuiskuttaisit
ennen hiihdetyt ladut umpeen ja puutiet piiloon ja heinätiet tukkoon ja
viittatiet tulvilleen; ajaisit kujat kukkuroiksi ja aidat hautaisit ja veturit
ja junat kinoksiin kiinni...

Pyryttäisit ihmiset ja eläimet luoliinsa ja ovet ulkoa telkitsisit, etteivät
viisiin vuorokausiin ulos uskaltaisi... Niin saisinhan nähdä, että on
isompansa ihmisilläkin, että on vertansa valloillakin; saisin nähdä
heidät kerran taas voimiensa takaa ponnistelemassa ja kaikki kylän
miehet lumiaurain ääressä äykkämässä ja tekemässä teitä, joiden eivät
enää luulleet tekoa tarvitsevan; ja avuttomina saisin kuulla
veturihärkäin sydänmaan taipalilla kinosten keskessä mylvivän.
Saisin nähdä tämän maailman kilpa-ajojen hetkeksi keskeytyvän, ei
yhden toisestaan edelle pääsevän, vaan kaikkien rekien ystävinä
yhdessä jonossa kulkevan...
Saisin nähdä koskemattoman lumilakanan levenevän yli vetten ja
vainioiden ja yli salojen ja soiden, ja saisin luulla, että koko maailma
sen alla on ihana ja puhdas, ja uskoa, että kettu, jonka yöllinen jälki
kuin aave kyliä kiertää, on sen ainoa asukas...
Tuiskuttaisit sentähden taas luntasi, talvi, puhdistaisit maailman,
peittäisit pois kaikki vanhat polut, ja pakottaisit ihmiset itselleen uusia
uria aukomaan.

TAKALISTO.
Minä rakastan sinua, minä ihailen sinua ja minä ikävöin sinua, taloni
takalisto, ja sinä olet minusta ihanin seutu maailmassa...
On varhainen syksyinen aamu, ei ole aurinko vielä noussut ja heikosti
kuumottaa vasta koi. Kaikki nukkuvat vielä talossa ja kylässä, eikä ole
kukkokaan laulanut.
Hiivin hiljaa huoneestani, pihanpääkamaristani, otan pyssyni oven
pielestä, päästän koirani siteestään ja lähden sinne, minne mieleni
minua yöt ja päivät vetää.
Se on ruma tie, joka sinne saattaa, ohi tarhan ja siinä märehtivän
lehmikarjan, savinen ja likainen, ja reunat ovat paljaiksi jyrsityt, mutta
minulle on se mitä ihanin toiveitteni tie, joka kuljettaa minut
salaperäisiä seikkailuja kohti. En kertaakaan lähde sitä kulkemaan
rauhallisin rinnoin, vaan aina on sydämessä hoppua ja aavistusta. Se vie
pellon nurkkaukseen, jossa se vähän laajeten kulkee riihen ja pajan
välistä, jotka vain sen salaperäisyyttä lisäävät. Sillä ne ovat talon
haltiain asunnoita nuo, riihi ja paja, ja niiden kohdalle saakka
uskaltavat metsänkin väet taloa lähestyä. Siinä käy kettu kiertelemässä,
siitä pyörähtää jänis takaisin, niiden ympärillä asustaa