Lastuja IV-VII

Lastuja IV-VII

The Project Gutenberg EBook of Lastuja IV-VII, by Juhani Aho This
eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Lastuja IV-VII
Author: Juhani Aho
Release Date: October 14, 2004 [EBook #13745]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LASTUJA
IV-VII ***

Produced by Tapio Riikonen

LASTUJA IV-VII
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1921

SISÄLTÖ:
Lastuja. Neljäs kokoelma.
Tunnelmani Terve tuloa, talvinen pimeä! Tuiskuttaisit lunta, talvi...
Takalisto Metsänneidot Metsäpolku Pahan omantunnon puu
Tuomiokello Kun Matti pani tupakan Kannikka Toisille Ainoa poika
Vanha kello Hanna Hyveen palkka Varikset Yrjö Antman ja Kumpp.

Wilhelmiina Wäisänen Korpeen kadonnut Korven kosto »Wäinämöisen
viimeinen soitto»
Tyven meri ynnä muita lastuja.
Tyven meri Elämäni ehkä onnellisin päivä Arkituuli--pyhäpouta
Säveltäjän muistikirjasta Salaperäisin Näky Muistojen maisema Kirkko
ja pappila Kaski Kuolinvuoden enne Uveavanto Hirvi ja voimavaunu
Pökkelö, eli kuinka vanha kaatuu Jouluilta talonpojan tuvassa Jäi
jäljelle lauluinen lehto... Uskon varmaan Pyhä perjantai Joulumietteitä
Euroopan yleinen mielipide Vanhan vuosisadan haudalla Vanha
saddukeus »Minä kiitän sinua, Herra» Vanha Kauko ja sininen tyttö
Kukitettu
Lastuja VII.
Siellä maalla Yllätys Toivioretki Aurinko ja meri Lumoissa Bulevardin
puu Maahenkeä Orjamarkkinat Tuhlaajapoika »Lallu» Pikku Liisa
Ystävä--joka petti Joululle kotiin Kotipuoleni rautatie Hirviö Lahjoitus
Asunnoissa autuaitten
Heränneitä.
Kuinka minä heräsin »Äitien muistoksi» Arka omatunto Saako pappi
pelata korttia? Häät Pyhiinvaellus Uskontunnustus Vapautettu
Maailman suurin syntinen Kanna ristisi Tarina pyhästä neitsyestä

LASTUJA. NELJÄS KOKOELMA.

TUNNELMANI.
Te tunnelmani, te mielialojeni keveät perhoset, te liihoittelevat lintuset,
jotka väikytte maailman ja minun välillä ... mitä minulle olisi maailma
ilman teitä?
Se olisi minulle kuin pilvetön taivas, kuin rannaton erämaa, kuin
jäätynyt meri, kuin lehdetön syksyinen metsä. Se olisi minulle kuin
suruton elämä, kuin iloton arkipäivä, kuin yksitoikkoinen todellisuus
ilman muotoa ja sisällystä. Se olisi maantie, jota kaikki kulkevat ja
jonka näköalat ovat kaikille yhtä hyvin tunnetut kuin minulle.
Ja nyt on minulle maailma tunnelmieni valossa kuin taivas tuulisena
päivänä, joka milloin pilveen peittyy, milloin kaikessa kirkkaudessaan
väikkyy, kuin viljava vainio, jossa tähkät huojuvat ja jonka yli varjot
karkeloiden vaeltavat, niinkuin meri, joka vuoroin tyynenä lepää,
vuoroin vaahtopäänä kuohuu,--kuin keväinen lehto, jossa lehdet

vihertää ja käet kukkuu,--ja koko elämä on kuin suvinen
sunnuntaipäivä, kuin nuoruuden unelma, jossa toivo ja epätoivo
tuhansin muodoin toisiansa täydentävät. Se on kuin uusi, tuntematon
metsäpolku, joka korpeen katoo, noroihin painuu ja nousee huimaavien
vaarojen laelle, näyttäen minulle maisemia, joita ei kukaan ole ennen
nähnyt, en edes minäkään.
Sentähden lemmin minä teitä, tunnelmani, kuin talossa lapsia
lemmitään, vaalin teitä, enkä häpeä tunnustamasta teitä välistä
hemmottelevanikin.
Minä hoidan teitä kuin kyliä kiertelevä soittoniekka huiluaan, joka on
hänen ainoa ilonsa talottomilla taipalilla, ja minä luulen nähneeni, että
on vesillä ja vainioilla niitä, jotka pysähtyvät kuuntelemaan ja joskus
itsekin säveliäni säestämään. Kieletärkin, kankealiikkeinen,
pitkähelmainen impi, yhtyy välistä iloihini ja hypähtää mielensä
hyvissä yritellen teitä tulkitsemaan.
Tiedän teidän minut harhaan johtavanne, saatatte minut usein erämaille
eksyksiin, ajatte minut umpiperään, mutta en minä teistä eroa enkä
huoli muista johtajista elämäni tiellä. Seuraan teitä kuin aarteiden etsijä
virvatuliaan, ja uskon teidän kultakätköjen päällä palavan, vaikka
kuinka usein minut kivikuoppaan kaataisittekin.
Sillä minä tunnen teidät--te nostatte minut sieltä ylös jälleen-- autatte
ojasta ja ohjaatte minua elämäni suurissa syyspimeissä, ollen tielläni
tuikkivina majakkoina.
Tasainen ei tosin ole valonne, mutta sitä vaihtelevampi ja lämpimämpi.
Jos sammuisitte, olisi lieteni kylmä ja harmaa pakkanen minua
puistattaisi. Sentähden hoidan minä kuin uhritulta teitä, tunnelmani,
enkä soisi teidän koskaan sammuvan.

TERVE TULOA, TALVINEN PIMEÄ!
Terve tuloa taas, sinä talvinen pimeä, sinä tuttu, rauhoittava hämäryys!
Olethan sinä ihana, sinä pohjolan kesäinen päivä, sinä ainainen aurinko,
jota kaikki linnut laulavat, jota jokainen runo ylistää; loihdithan sinä
lehden puuhun, kukan maahan, teetät terää viljalla ja kypsytät ja
tuleennutat; olethan sinä kaikin puolin hyvä ja hyödyllinen ystävä.
Mutta sinä olet myöskin ystävä liiaksi lähentelevä, olet tungetteleva
toveri, joka aina itsestäsi muistutat ja pakotat minua näkemään kaikki
omassa valossasi. Sinä ikäänkuin kehuen kehut kaikkea omaksesi. Järvi,

metsä, rannat, niityt, ahot, puut, taivas ja pilvet ... kaikkien niiden
täytyy esiintyä semmoisina, kuin sinä suvaitset. Etkä sinä kesän pitkään
ainoastaan päivällä maailmaa hallitse, öihinkin sinä itsevaltasi ulotat ja
saat ihmiset ihastuneina valtaistuimesi eteen polvistumaan. Leivon
panet päivällä itseäsi ylistämään, yöllä soittaa satakieli mieliksesi, ja
käkeä kukutat sinä sekä öin että päivin.
Mutta minua sinä väsytät ja herätät minussa usein halun sinusta
vapautumaan.
Ja sentähden toivotan minä sinut tervetulleeksi, sinä syyspimeä, sinä
vaatimaton viihdyttävä Koittaren kaksoissisar, sinä hiljainen
Hämärikkö.
Lennät, liihoittelet niin äänettömästi yli maiden ja merien, levität
näkymättömät siipesi auringon ikkunain eteen niinkuin äiti, joka laskee
uutimet lapsensa kehdon eteen ja poistuu varpaillaan.
Ulkomaailma katoaa silloin näkyvistäni, sen mieltäni hajoittavat
harrastukset unohtuvat, sen riennot lakkaavat repimästä, ei ole mitään,
joka itseään minulle tyrkyttää ja minua uuvuttaa. On kuin löisi