Lastuja IV-VII | Page 8

liittolainen ja viepi ohitse vainoojat: ketut ja koirat. Mutta suurimman huvin tuottaa sille orava, joka laskeutuu alas varvulta ja juosta vikitt?? m?nnynkerkk? suussa, ponnahtelee yl?s puihin ja istahtaa kannon p??h?n k?py? nakertamaan.
Kuinka vaatimattomasti se taloon tulee, mets?polkuni, kuinka hienotuntoisesti pist?ikse sis??n piennarta my?ten jostakin aidan nurkkauksesta! Suuriin taloihin, herrojen komeihin kartanoihin se tuskin ollenkaan uskaltaa, katoo yht'?kki? ja ilmautuu vasta toiselta puolen talon mets?st?, jonne on joutunut, miten lienee, joko kierrellen taikka maan alitse kulkien. Ennen se v?istyy kuin itsen?isyytens? menett?? ja muuttuu sannoitetuksi kujatieksi. Mutta m?kkitaloon se k?y kuin kotiinsa, astelee tuttavallisesti ja pelk??m?tt? aina pirtin oven eteen ja tekeytyy em?nn?lle h?nen aittatiekseenkin nurmisen pihamaan poikki. Siin? se viihtyy ja siin? se viipyy ja l?htee siit? yht? ehyen? kuin siihen tulikin.
Tulleeko kerran meillekin aika, jolloin kaikki mets?tiet ovat maanteiksi muuttuneet? Koittaneeko p?iv?, jolloin syd?nmaan koukertelevat, varjoiset polut ovat suoria, p?lyisi? k?rrykujia?
Silloin eiv?t ihmiset en?? notkein jaloin ja pystyin p?in kulje, vaan vaeltavat selk? koukussa ja aivot uuvuksissa yksitoikkoisista et?isyyksist?, leve?? suoraa linjaa, jossa virsta tuntuu pitk?lt? kuin penikulma. Lyhyt on pitk?kin taival mets?polun kera kulkea, sill? joka k??nteess? her?? uusi toivo perille tulosta. Pitk? on maantiematka, jossa p??maali n?kyy, mutta n?ytt?? aina olevan kauempana kuin onkaan.
Ennen oli el?m?ni maantie, jota rattailla retuuttelin kievarista kievariin ja kaupungista toiseen. K??nnyin pois niilt? teilt? sen palaneen hongan kohdalla ja kuljen nyt mets?polkua pitkin kohti kaikkisuuden korpea enk? tied? enk? tahdo tiet??, minne se p??ttyy-- niinkuin ei kukaan tied?, miss? on mets?polun loppu. Mutta sen jo tied?n, ett? se suurille, rauhaisille saloille saattaa, jos vain sit? osannen oikein kulkea enk? muille poluille poikenne.
Jos poikennenkin--sinne, hyv?t haltiani, minut ohjatkaa!
Suurten valtateiden varteen hautasivat ennen muinoin vanhat roomalaiset vainajansa, ettei olisi heill? ik?v? yksin olla. Min? soisin saavani lev?t? kahden mets?polun risteyksess?, miss? j?n?nen ohi kuukkii ja orava k?py suussa hyppelee ja lintuparvi juosta piipertelee ja onnelliset ihmiset k?si k?dess? astelevat eiv?tk? aavista, ett? siin? on se, joka heid?n onnestaan iloitsee.

PAHAN OMANTUNNON PUU.
Se oli suuri, tuuhea kuusi, oksat maata viist?tt?en. Se seisoi v?h?n matkaa ikkunastani, koivujen keskell? huvimets?ss?, aivan ajotien vieress?. Kun aamusilla nousin ja katselin ulos, en voinut olla sit? n?kem?tt?; aina pisti se siit? ensiksi silm??ni. Kun illalla viimeksi pist?ysin pihalle, kuumotti se pime?st? ja kammotti kuutamolla. Noustessaan sattui kuu aina sen taakse ja teki sen isoksi ja aavemaiseksi, ja tahtienkin silmiss? oli, niiden sen havujen l?pi tuikkaessa, ilkkuva ilme.
Lapsena se minua pelotti, ja min? kiersin sen aina kauatse, luullen sen alla peikkojen piilev?n. Kun vanhempana menin luvattomille retkille, varoitti se minua huminallaan, ja kun niilt? palasin, niin sen moite kohisi korvissani. Minusta tuntui, niinkuin olisi sen sis?ss? aina ollut joku minua vakoilemassa.
Se ei koskaan lakannut humisemasta. Myrskys??ll? kaikui sen ??ni yli kaiken muun mets?n, ja kun puutarhalehto sen ymp?rill? iltatuulessa hell?sti kuiskaili, oli kuusen puhelu kuin kaukaista, tyytym?t?nt? huminaa. Tyynell?kin, kun eiv?t muut puut viel? tuulesta mit??n tienneet, luulin min? kuulevani sohinaa sen sis?st?. Ja vaikka olisi lehto kuinka lempe?sti helottanut illan ruskossa ja solkikoivut l?mpimin? kes?p?ivin? kuinka onnellisina seisoneet, aina se oli synkk? ja musta ja murhemielinen. Kes?ll? peittyi se kyll? puoleksi lehvien taa, mutta kun lehdet karisivat ja talvi tuli, esiintyi se entist??n uhkaavampana.
Ja kuta enemm?n min? elin, sit? enemm?n n?ytti se minua uhkaavan. Joka talvi k?vi se yh? kolkommaksi, hautoi kostoa, oli kuin olisi kaihomielt? kantanut. Se n?ki kaikki, tiesi kaikki ja kaikesta moitti. Ja min? aloin pel?t?, ett? kerran se viel? p??lleni kaatuu ja minut alleen hautaa.
Elin siin? salaisessa toivossa, ett? siihen kerran ukkonen iskee. Mutta ukkonen murskasikin uuden viiritankoni ja vei palan huoneeni sein?st?, ja kuusi puisteli vain kuin ilkkuen turkkiaan. Toivoin, ett? syysmyrskyt sen kerran kaatavat ja sill? siit? p??sen. Mutta kun myrsky lakaisi koivuja maahan sen ymp?rilt?, niin silloin se vasta alkoikin oikein el?m?id? ja taivasta havuisella h?nn?ll??n hutkia. Se karjui kuin vimmastunut jalopeura, ja min? pakenin perimm?isiin huoneisiin.
K?skin kaataa sen maahan, ja palkkasin miehi? sit? hakkaamaan, mutta ne keksiv?t salaisia merkkej? sen kaarnassa ja sanoivat sit? karsikoksi ja vainajain puuksi, ja ett? kosto ja onnettomuus sit? kohtaa, joka siihen koskee.
Silloin min? itse k?vin sen kimppuun ja koloin sen salaa kev??ll? mehujen aikana. Mutta syksyll? seisoi se kahta kamalampana, komotti kuin aave, ja sen kuivuneet oksat ritisiv?t ja rutisivat, minulle rauhaa antamatta. Vimmoissani iskin min? kirveeni sen kylkeen ja hakkasin, kunnes uuvuin ja tuli y?, enk? ollut saanut sit? puoleksikaan poikki.
Mutta y?ll? nousikin myrsky ja kaatoi sen maahan jymin?ll?, ett? luulin tanteren halkeavan ja huoneeni siihen suistuvan.
Riensin aamulla ulos viholliseni kukistumisesta riemuitsemaan. Siin? se vihdoinkin makasi suullaan maassa, ja min? katkoin sen kuivia oksia, ajatellen sit? komeata kokkoa, mink? niist? tekisin. Ilkuin sen viimeinkin voittaneeni.
Mutta kun min? katsahdin ymp?rilleni, n?in min?, ett? suuri kuusi oli kaatunut kymmenien pienempien keskeen, joita en ollut ennen huomannut. Niit? oli siin? kokonainen pikku mets?, suuren kuusen kylv?mi? ja sen suojassa kasvaneita. Itsep?isin?, ?rein? ja ohdakkeisina seisoivat ne siin?, niinkuin olisivat uhanneet.
Yhdest? kiusasta p??sin, sain kymmenen sijaan, jotka t?rr?tt?v?t edess?ni aamuin