Lastuja I-III | Page 5

ja n?in n?k?alain avartuvan ymp?rill?ni, tuntui minusta silt?, kuin olisin ollut nousemassa vanhalle uhrivuorelle, jossa itsest??n syttyv?t t?n? iltana suitsualttarit luomakunnan kunniaksi ja jossa lauletaan hiljainen hymni alenevalle auringolle. H?m?r?n hiipiess? puitten v?liin oli kuin olisivat paikat pyhiksi muuttuneet, ja pieni py?ryl? mets?n sis?ss?, jonka laitaa tiekin kunnioittavasti kiersi, oli kuin salaper?inen sakaristo.
Jo pisti pellon nurkkaus mets?n sis??n. Jo oli tuossa riihi ja ver?j?. Halli haukahti pihasta p?in. N?kyi pirtin harja ja kaivon vintti ruispellon yli m?en sel?lt? pilvet?nt? taivasta vasten. Lehmisavu kyti tarhan keskell?. Ohikulkiessani her?si se hetkeksi ilmiliekkiin. Koko karja lep?si levollisena sen ymp?rill?. Kellokkaan m?rehtiess? liikahti kieli sattumalta kellon laitaan ja kalahti kaksi kertaa, toisen kerran hyvin hiljaa.
Talo n?ytti vanhalta ja paikoilleen painuneelta. Tuuhea pihlajapensas kasvoi pirtin per?ss?. Kaksi vanhaa myllynkive? oli upotettu astinlaudaksi molemmin puolin piha-aitaa. Ei n?kynyt ainoatakaan ihmist? kartanolla. Tallin yl?sillan ovi ammotti mustana auki, ja sen p??lle oli naulattu huuhkain. Keskell? pihamaata oli pystyss? kuivettunut juhannuskoivu ja sen oksalla joku valkoinen vaate. Porstuan siltapalkit lonkkuivat askeleitteni alla, enk? tied?, mink? t?hden koetin est?? kantap?it?ni kopsamasta.
Suuri tupakin oli tyhj?. Istuin hetken aikaa penkill? l?mpim?ss? h?myss?. Miss?h?n ovatkaan kaikki? Kuuntelin ja kuuntelin, kunnes hiljaisuus rupesi soimaan korvissani, ja sitten aloin kuunnella sit?.
Viimein tuli joku tuvan ovelle.
--T??ll? taitaa olla vieras?
--On t??ll? muuan.
H?n tuli likemm?ksi n?hd?kseen tarkemmin, vanha vaimo. V?ki oli niityll? toinen puoli ja toinen leikkuuhalmeella penikulman p??ss? mets?saralla. Ei ollut pihasalla muita kuin h?n, vanha em?nt?, ja piikatytt?.
Pyysin illallista ja y?sijaa. H?n vei minut pihanp??kamariin, kattoi p?yd?n ja kantoi sinne voita, leip?? ja maitoa. Noutaessaan ne pois laittoi h?n vuoteen ja toivotti hyv?? y?t?.
Iso vanhanaikainen sein?kello k?veli verkalleen kaappinsa sis?ss?. Se n?ytti mittailevan aikaa huolettomasti, v?linpit?m?tt?m?sti, kiirehtim?tt?, niinkuin olisi sit? ollut h?nell? ylt? kyllin, yli tarpeenkin.
Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, ja kahden kaukaisimman kukkulan v?liss? kalpeni kalpenemistaan iltaruskon reuna. Talo oli m?en ylimm?ll? huipulla, ja joka taholla oli yht?mittainen alankokorpi. Paikoitellen kohosi jo mustan mets?n syvennyksist?, jokien mutkaisista laaksoista ja j?rvien painanteista valkoista usmaa. Seisoin ikkunassa ja katselin, kuinka usmajoet hiljalleen juoksivat usmaj?rviin, j?rvet tulivat tulvilleen ja joet paisuivat yli reunojensa. Kohta oli koko korpi yhten? ainoana sumumeren?; pienimmist? kukkuloista syntyi kareja mereen, ja suurimmat j?iv?t saariksi sen keskeen. Ehk? ne olivatkin aikaintakaisina aikoina olleet saaria nuo ja tuo meri ja pellon piennar ikkunan alla tuossa, mist? penger putosi pohjaa kohti, ehk? oli se ollut meren ranta, jota vasten aallot olivat tuhannen tuhansia vuosisatoja vy?ryneet. Ja nyt se oli uudistunut kaikki, entisyys oli noussut haamuna maan sis?st? halailemaan vanhoja tuttuja seutuja.
Minusta tuntui, kuin olisin ollut yp? yksin?ni maailmassa, josta kaikki muut olivat kadonneet. Kauaksi oli j??nyt kaikki se, mink? ennen olin n?hnyt, ja kaikki ne, jotka ennen olin tuntenut. Oli kuin olisi kulunut vuosikymmeni? siit?, kun olin ollut siell?, mist? olin eilen l?htenyt. Ne, joita olin rakastanut, ne olivat jossain muissa maanosissa, toisella puolen aavojen usvaisten ulappain. Eik? minulla ollut entisyytt? muuta kuin t?m? t?m?np?iv?inen mets?matka, se m?kki siell?, ne pienet tyt?t, lammen ranta, huone lehdon laidassa ja nousu t?nne m?elle. Eik? nykyisyytt? muuta kuin t?m? hiljainen huone ja tuo haamu h?m?r?t? satumaista valtamerta.
Laskeusin levolle sill? mielialalla, etten ket??n kaipaa, en ket??n rakasta, ettei ole ket??n, jolle en voisi antaa anteeksi, eik? ket??n, jolta en voisi saada. Olin saavuttanut lopullisen levon, viimeisen rauhan mieleeni ja sen mukana voiman el?? yksin?isyydess?ni.
Tahdoin nukkua ja huomenna her?t? tuohon uuteen el?m??n.
Mutta kello kulki yksitoikkoista kulkuaan, ja min? kuulin jok'ainoan sen askeleen. Ja vuode oli tuores ja puhdas ja v?h?n kylm?, ja lakanat ja peite olivat vasta aitan orrelta otetut, ja niiss? tuntui viel? tuoksu hajuheinikkoa, niitty? ja neitseellisyytt?...
Miksei h?n hiivi hiljaa luokseni tuolta kes?y?n h?m?r?st? ja istuudu t?h?n viereeni. Ett? saisin antaa itseni kokonaan ja kertoa h?nelle kaikki niin, ett? h?n sen tuntisi ja ymm?rt?isi yht? hyvin kuin min?kin. Sulkisin h?net hell?varoen syliini, kaukaa koskettaen, ilman himoa ja kiihkoa....
Mutta eih?n h?n tullut. Sill? ei h?nt? ole. H?nell? ei ole nime? minulle, ei muotoa eik? tarkkoja piirteit?. Ja min? annoin h?nen haamunsakin haihtua, ja h?n suli pois, niinkuin illan viimeinen varjo sulaa sit? ymp?r?iv??n y?h?n.
Enk? muista siit? y?st? en?? muuta kuin ett? sein?ll? vastap??t? oli ikkuna ja h?m?r? piha ja siell? joku valkoinen vaate.
* * * * *
Aamulla ovat tunteet toiset, ja aurinko antaa uudet mielialat. On kulunut jo vuosia siit? p?iv?st?, illasta ja y?st?. El?m? on ollut enimm?kseen arkitointen iankaikkisesti yksitoikkoista kiertokulkua. Mutta silloin t?ll?in muistuu mieleeni tuo p?iv?, tuo ilta ja tuo y?. Silloin el?n aina uudelleen kaikki. Ja se on minulle kuin kosteikko korvessa, niinkuin kukkula yl?ng?n keskell?, niinkuin saari suuressa meress?.

MALLIKELPOINEN.
Karuilla, kovilla mailla syntyy kullekin puulle omat omituiset muotonsa. Kullakin katajalla on oma k??kkyryytens?, ja jokainen kallion reunaan k?pristynyt koivu on omalla laillaan rosoinen. Jokaisessa puussa on omat harvinaisuutensa: k??p?ns?, visansa tai pahkansa, joita toisella ei ole. Mutta kokonaisuudessaan ei niist? yksik??n kaluksi kelpaa.
Tasaisilla, hy?tyvill? mailla ovat kaikki puut toinen toistensa n?k?iset. Siell? on vaikea erottaa pet?j?? pet?j?st?. Sill? ei yhdell?k??n ole mit??n, mit? ei