Lapsuuteni muistoja | Page 5

syönyt vielä puolista Kalle? Tulepa nyt meidän
kanssamme ruoalle!
Puolisen söin täällä isännän, emännän ja heidän pienen tyttärensä
kanssa samassa pöydässä. Syödessämme kyseli isäntä ja emäntä
vuoroon tilaamme, onko lääkäri käynyt, kuka on hoitanut äitiä, onko
ketä käynyt siellä, onko meillä ruokaa j.n.e.
--Herra isä armahtakoon! emäntä sydämellisesti päivitteli kuullessaan,
ettei sisareni enkä minä ollut saanut ruokaa sitten eilen puolilta päivin
ja pieni veljeni saanut tyytyä iltasella pieneen leivän palaan. --Toteen
on rikkaita sukulaisia! lausui hän kääntyen miehensä puoleen.
Päästyämme ruoalta käski emäntä mennä minun kotia suoraan ja viedä
terveisiä, että hän tulee siellä käymään.
Toverini olivat yhä lyömässä seinärahaa. Molemmat olivat kontallaan
maassa, Jaakko koetti pingottaa vaaksaansa yltämään toisesta
»kuprusta» toiseen.

--Ottaa se! tuumaili Jaakko.
--Ei ota. Hevonen heinähäkin kanssa raosta pääsisi! väitti Antti.-- Tule
sinäkin, Kalle, katsomaan vieraanmiehen puolesta.
--Ottaa se, vakuutin, katseltuani tarkkaan.
--Vaan lyö Jaakko uudestaan! Se äsken kun löit, kävi minun jalkaani ja
siitä kirposi tuohon lähelle.
--Raskin minä lyödä. Totuus tuopi ja vääryys viepi! arveli Jaakko, otti
maasta kuprunsa ja löi.--Kilahti ja ottaa!--se on kaksi. En ole enään
kuin kymmenen velkaa sinulle. Kahdessakymmenessäkö se jo oli!
--Niin.--Heitetään jo pois! esitteli Antti huomatessaan, että onnensa
pyörä oli kääntynyt.
--Ei heitetä, sanoi Jänes-Jussi! Lyödään vielä vähän aikaa, niin minä
pääsen selväksi!
--En minä viitsi enään.
--No, kun ei niin ei, rukoilemme ei. Napit saat vasta, minulla ei ole nyt
muassani.
--Sinulla on seitsemän entistäkin velkaa, muistatko?
--Enkö ole jo niitä maksanut?
--Et sinä niitä seitsemää ole maksanut?
--Seitsemän on valehtelijan määrä, ei sitä tarvitse maksaa!
--Vai ei. Anna se lihapalanen, niin pääset kuitiksi.
--Elä luule rakas sielu, että kissa lentää!
--No, anna näkkileipää.
--Helpota »viiteen ja puoleen!»
--No, ei tarvitse sinun antaa kuin puolet siitä lihasta, helpotti Antti
vaatimuksiaan.
--Tarvitseehan se köyhä kappeli itsekin kollehtansa!
--Maksa sitte luonnossa ne! vaati Antti jo ankarampana.
--Maksan kun jaksan.
--Maksa heti! äyäsi Antti.
--Elä nyt hätääsi kuole!
--Jos et vaan maksa, niin...? Antilla oli jo käsi nyrkissä.
--Maksan, maksan! lupaili Jaakko peräytyen hiljakseen ja kirmasi sitten
äkkiä juoksuun.--Saat kun sattuu ja sakat happanee, että kokkareet
päälle nousee! huusi hän päästyään välimatkalle, mikä näytti hänestä
kyllin turvalliselta.
--Elä huoli Jaakko!--Pidä mielessäsi, kyllä minä ne sinulta perin!

--Peri Siipolaiselta, joka asuu Kutterin Matin kujan suussa, Tinatolppia
vastapäätä, tuolla puolen tuulimyllyn, sillä puolen missä siivet on!
--Missä sinä noin viisaaksi olet tullut?
--Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!
--Tulepa Jaakko tänne, niin minä näytän sinulle, miten Kemiksi löylyä
lyödään!
--Tule sinä tänne, niin minä näytän sinulle, mitä muksu maksaa!
--No, seiso sitten paikoillasi, minä tulen. Eipä ole uskallusta taskussa!
--Häär fins fast hyry mykky, hiiden hyvä lykky!
--Tulepa meille!
--Tule sinä meille, meillä leivotaan, saat lämmintä leipää, jos annetaan!
--Vaan vielä saat sinä tuosta tuta! uhkaili Antti näyttäen nyrkkiään.
Tässä on viisi piitä ja moukari!
--Vaan tässä on, vastasi Jaakko näyttäen hänkin nyrkkiään, se
säynäjänpää, josta isäsi viisi vuotta velliä keitti!
--Tulehan puoli matkaa, minä tulen toisen!
--Yhtä nyhtää.
Antti antoi minulle vakkasensa ja läksi astumaan kohti Jaakkoa. Askele
askeleelta lähestyivät molemmat toisiaan. Vaan vielä oli melkoinen
matka välillään, niin Jaakko pyörähti juoksemaan käpälämäkeen. Mutta
Antti seurasi ja pitkän matkaa he juoksivat perävilkkaa kunnes vihdoin
kääntyivät erään talon portista kartanolle. Vaan väleen rynkäsi Antti
takasin kadulle juoksupotkaa.
--En saanut kun kerran lyödä, lausui hän hengästyksissään päästyään
minun luo.--Tohtorin Ralle pahus oli siellä kartanolla ja tuli Jaakon
avuksi!--Liekö minulta pudonnut kupru? Kun läksin Jaakon jälestä
juoksemaan, kuului kilaus, vaan en joutanut sitä ajattelemaan siinä
kiireissäni.
Hän kopeloi taskuaan ja poissa olikin kupru. Menimme sille paikalle,
missä hän oli kilauksen kuullut. Haimme vähän aikaa, vaan turhaan.
Antti sylkäsi kämmenellensä ja toisen käden etusormella lyödä
napsahutti sylkeen.
--Täällä sen pitäisi olla, sanoi hän mennen sinne päin, mihin suuntaan
isompi määrä nylkeä oli pirskahtanut. Sieltäpä se vihdoin löytyikin.
--Se on hyvä taika tuo, vaan elä sano sitä kellenkään! varotti Antti.
Lähdimme taas astumaan yhdessä. Antti pisti lauluksi, johon minäkin
yhdyin säestämään. Astuen laulutahdissa vetelimme:

Ralla-Kaisun rakkaus se paloi mennä vuonna, lieneekö jo sammunut,
vai liekö tielle puonna, ralle lalle, ralle lalle jo laulaa saa!
Vaan siihen keskeytti Antti äkkiä laulunsa ja pysähtyi tirkistelemään
aidan raosta eräälle kartanolle. Minä tein samoin. Näimme siellä kaksi
kerjäläistyttöä seisovan huoneen seinustaa vasten. Toinen näytteli
toiselle koreita paperilippuja, joita apteekissa sidotaan rohtopullon
suulle.--Eipä sinulla ole tämmöisiä! ärsytteli näyttäjä toveriaan,
saadakseen hänessä kateutta herätetyksi.
--Onpaan minulla kotona, vastasi toinen, vaikka asia saattoi olla ettei
hänellä ollutkaan.
--Eipään! intti ärsyttelijätär.
--Onpaan!
--Mistä sinä olet niitä saanut?
--Niin--vaan onpaan minulla vaatetilkkuja hyvin paljon ja hyvinkin
koreita, ja ne ovat parempia kuin nuo.
--Eläs kelposia!
--Vaan eipä teillä ole Raamattua!
--Onpaan, ja on virsikirjakin.
--Eipä teidän Raamatussanne ole niin hyviä kansia kuin meidän!
--Äitinikin on sanonut, että niin hyvää Raamattua ei ole--ei ole--ei--
keisarillakaan!
--Oho! Keisarilla kun on raamattu kullasta: kannet ja kaikki kullasta!
--Vaan sinäpä et osaa lukia.
--Osaatko sinä sitten?
--Osaapa äitini.
--Niin osaahan minunkin äitini.
--Minunpa äitini osaa paremmin!
--Osaa kun sattuu!
--Osaapaan!
--Eipään!
--Osaapaan!
--Vannopa!