Lapsuuteni muistoja | Page 4

tina-,
luu- ja lasinappeja ja kaikki eri laatua.
--Ne minä olen voittanut seinärahalla ja potalla. Kotona minulla on
kaksi vertaa enemmän kuin tässä ja vielä olisin saaliissakin monelta,
kehuskeli hän. Mistä sinä olet tuon takin saanut? kysyi hän sitte
minulta.
--Äitini on sen laittanut.
--Minä sain tämän takin muutamasta talosta, selitti hän omaansa, se on
tämän kadun varrella.
--Sepä on hyvä takki.
--On tämä--ja melkein uudet housutkin sain sieltä, vaan niitä en pidä
kuin suurina jnhlapäivinä.

--Isäsikö sinulla on saappaat? kysyin vuorostani.
--Ei nämä ole isäni, minun nämät ovat, vastasi hän katsellessaan
jalkoihinsa.
--Ei suinketi niitä ole sinulle alkujaan tehty.
--Ei. Nämä ovat kuvernöörin vanhat saappaat. Enoni, joka on
kuvernöörillä renkinä, oli saanut nämä, vaan kun ne olivat hänelle
pienet, antoi hän ne minulle.
Kaksi paria jalosukuisia kenkiä kuleksi siis, tässä. Voi poloisia! Ennen
kirkkaina ja kiiltävinä kävivät pitoloissa ja huveissa, jossa saivat ihailla
loistoa, nähdä hekkumaa, iloa ja riemua, nyt olivat kiertelemässä
mierontiellä, jossa näkivät alhaista väkeä, kurjuutta ja köyhyyttä.
--Siinäpä on ruotsi ruoalla, Venäjä verolla, tuumaili Antti
kulkeissamme ohi muutaman eukon poikineen. Eukko istui muutaman
portin luona havutakkansa päällä, vieressään pienoinen poikansa. Poika
järsi leipäpalasta, eukko itse mätti suuhunsa helmastaan potaatinkuoria
ja imeksi sillinpäitä. Toverini kiirehti kulkuaan ja vihdoin alkoi juosta
suurine saappaineen ja rallatti juoksulleen tahdiksi:
Onpa rik rik rik onpa kai kai kai onpa rikkaita ja rikkaita.
Silläval val val sillä koi koi koi sillä valkoisella varsalla.
Antti oli huomannut muutaman toverinsa ja hänen luokseen kiiruhti
hän tätä vauhtia.
--Oletko saanut paljonkin, Jaakko? kysyi hän luokse päästyään ja
katsahti Jaakon vakkaseen.
--Enkä ole, vastasi Jaakko asettuessaan istumaan kauppapuodin
portaille. Siihen istui Anttikin ja minä seurasin esimerkkiä. Siinä istui
nyt meitä kolme Latsarusta--vaan ilman paisumia! Antilla, joka oli
suurin meistä, oli pukunaan pitkä hännystakki ja kuvernöörin vanhat
saappaat, joihin, sekä takkiin että saappaisiin, olisi, kokoonsa nähden,
mahtunut toinen Antin kokoinen mies. Sitä ylellisyyttä kerjäläisessäkin,
kun pitää kaksi sen vertaa enemmän vaatetta yllään kuin tarvitseekaan!
Jaakon puku oli seuraava: jaloissaan vanhat kalossit, harmajat
sarkahousut, joissa oli paikka paikassa kiinni, takkia hänellä ei ollut,
vaan sen sijassa oli sininen pohjavaatepusero, jossa toista hihaa ei ollut
kuin kyynärpäätä myöten, toista kyllä pituudeltaan enemmän, vaan
ainevaraltaan lie ollut yhtä verran, sillä suuria reikiä ja palkeenkieliä oli
se täynnänsä; päässä oli koppahattu, jonka päälaessa oli suuri aukko,
mistä hiustupsu pörrötti kuin mikähän töyhtö. Minun puvussani oli

silmiin pistävintä kenkäni.
--Voi sinun hattuasi, Jaakko, kun on reikä laessa! nauroi Antti.
--Ei se tee mitään, yksi kolo ei komeassa haittaa? oli Jaakon vastaus.
--Mitä ne nuo kalossit sinulla jaloissasi merkitsee? Samahan olisi kuin
olisit avojaloin!
--No, komeutta kissalla korvat! Etkö sitä tiedä?
--Ja reikiä pusero täynnä!
--Eihän reikä paina eikä ratkein purista.
--Tuommoiset paikkahousutkin!
--Kyllä ne välttää väliksi, ei niitä perillä pidetäkään!
Ei onnistanut nyt Anttia! Tarkoituksensa oli moittimalla Jaakon
vaatteita kääntää hänen huomionsa omiin hyviin vaatteisiinsa ja saada
häntä kyselemään, mistä hän ne oli saanut. »Hyvistä-taloista» olisi hän
silloin vastannut, ja sanoakseen Jaakolle jonkun niistä, olisi hän
tahtonut häneltä palkkioksi makeaa lihaa tahi näkkileipää. Kun tämä
keino ei vedellyt, oli hän keksivinään toisen. Taskustaan otti hän
korpun ja pyöritteli sitä käsissään ja aina vähän jyrsäsikin laidasta.
--Mitä sinä sairaana syöt, kun nyt vehnästä vetelet? Taidat syödä munia
ja makkaraa! tuumaili Jaakko eikä korppu näyttänyt hänessä herättävän
mitään himoa.
--Annatko vähän lihaa, niin saat puolet tästä, lausui Antti huomatessaan
ettei paljas näytteleminen mitään vaikuttanut.
--Enpä tiedä, vastasi Jaakko. Kumminkin hän repäsi lihaköntistä, mikä
hänellä oli vakkasessaan, sirpaleen ja antoi Antille.
--Anna yksi potaattikin!
Antoi Jaakko potaatinkin.
--Anna vielä vähäsen tuota näkkileipää, niin saat tämän kokonaan,
houkutteli yhä Antti.
Suostuikin Jaakko kauppaan, katsahdettuaan korppuun ja mitä hän oli
antanut Antille. Arvelin jo minäkin pyytää ostaa piparikakullani
Jaakolta lihaa, potaattia ja leipää, vaan en rohennut.
Antti syötyään saaliinsa esitteli Jaakolle seinärahalle rupeamista.
--Ruvetaanpa vaan, myöntyi Jaakko.
Minusta kävi jo pitkäksi odottaa niitä Antin »hyviä taloja» ja luulinpa,
että niitä ei olekaan tahi että hän on jo unehuttanut lupauksensa. Vaan
vetipä hän samassa minun käsipuolesta vähän syrjään.
--Käypä tuossa talossa, jonka portilla on suutarinkyltti, kuiskasi hän

korvaani.
Seurasin neuvoansa.
--No Kalle! Hyvää päivää! lausui muuan kartanolla oleva vaimonpuoli,
jonka tunsin, sillä hän oli muutamia kertoja käynyt meillä.--Mistä sinä
nyt tulet?
--Kotoani.
--Tule sisään. Kuinka äitisi voipi? Hän ei ole täällä käynyt herran
aikoihin.
--Hän on kipeänä.
--Kipeänä? Käy istumaan Kalle! Onko hän huononakin?
--On. Hän hourailee myötäänsä.
--Herra Jeesus hyvästi siunatkoon! Onko hän jo kauankin ollut?
--On kai hän jo muutamia viikkoja.
--Mhy! hynkäsi hän katsahtaessaan mieheensä, joka tuli kuuntelemaan
keskusteluamme.--Olen käennyt ja käennyt käydä siellä teillä, vaan kun
sitä on tuota työtä ja hommaa, niin eihän sitä kerkiäisi, eikä tahdo
päästä liikkeelle senkään vertaa. Hyöriessä ja pyöriessä tuossa työn
kimpussa livahtaa aika niin pian, että. Olenpa joskus mielessä ajatellut,
mikä mahtaa syynä olla kun hänkään ei ole täällä käynyt. Viimeksi oli
hän täällä Väinöä ristittäessä ja siitä nyt on kuukausi aikaa--eikö niin
Juhani?
Miehensä nyökäytti päätään.
--Et suinkaan ole