Lapsuuteni muistoja | Page 3

kaikkia niitä keittokampeita!--joista
kuului porinaa, kärinää ja kihinää valkoisen höyryn kohotessa korkealle
lakeen. Tulipa vihdoin piika keittiöön kantaen käsissään suurta
tarjotinta, missä monenmoiset astiat pitivät koko kilinää. Astioissa oli
missä voita, missä sokeria, omenia, munaa ja missä mitäkin, mikä oli
ihanaa nähdä ja lie ollut hyvää syödäkin. Piika ei ollut huomaavinaan
minua, tahi hänellä ei ollut siihen aikaa. Vaan suuri, pörrökarvainen
koira, joka tuli piian jälessä, lähestyi heti minua ja tyysti nuuskien
tarkasteli kantapäästä saakka niin korkealle kuin ylti --siis leukaa
myöten. Mutta piika hyöri ja pyöri kuin tuulessa. Hän kohenteli tulta,
lisäsi vähän puuta, kohotti kattilan kantta, mistä sakea höyrypilvi
rynkäsi ylös, nosti padasta suuren lihaköntin lautaselle, leikkeli sen
pieniksi paloiksi, joista erotteli paraat ja jätteet antoi koiralle. Kateuden
henki mieli minut valtaamaan nähdessäni kuinka makean näköiset
lihapalat katosivat hurtan luksahteleviin leukoihin. Olisinpa melkein
ollut halukas muuttumaan luppakorvan penikaksi--ainakin sillä kertaa.
Kohotti taas piika kattilan kantta ja tähysteli sinne kotvasen aikaa--totta
kai oli siinä tekeillä joku tärkeä herkkuseotus. Otti hän sitten voita
suuren nokareen veitsenkärellä, ja pudotti sen siihen moniosaiseeen
matalaan pannuun. Siitäpä ätäkkä nousi: kuhina oli kova kuin
tuuliaispään peuhatessa petäjikössä ja tuprahti sakea ja makea
höyrypilvi, joka peitti koko keittiön kuin pimeys ennen muinoin
Egyptinmaan. Mitähän keisarin poika syöpi, tuumailin. Vaan en
joutanut sen pitemmältä aprikoimaan, sillä keittiöön astui rouva.
--Pyytäisin leipäpalasta, aloin rukoilevaisesti.
Hän loi pitkän katseen minuun ja kysyi vihdoin kenen sinä olet poika?
Selitin.
--Kerjuulla! lausui hän kummeksuen.--Kuinka sinä olet kerjuulla?
Enhän älynnyt tähän vastata mitään, pureksin vaan lakkiani. Vaan
rouva otti minua kädestä ja vei sisälle saliin. Uudet sukat, saappaat,
housut, takin, lakin itselleni ja paljon ruokaa kotia viedäkseni
luettelivat nopeat ajatukseni minun nyt saavani!
--Tässä tuon teille, tyttäreni, serkkunne nähtäväksi, lausui rouva siellä
oleville neideille. Muutamalle herralle, joka myös oli siellä, selitti hän
kenen olin poika. Jos lie rouvan selitys pöyristyttänyt neitosten silmät,

niin kasvatti se myöskin äsken syntynyttä toivoani, joka jo alkoi venyä
tiesi kuinka pitkäksi. Sillä aikaa kun rouva puheli neitosten ja herran
kanssa--puhettaan en kuullut--kuvailin mielessäni oikein makeanleivän
päiviä. Loin silmäyksen jalkoihin, joissa varmaan kohta oli olevan
uudet saappaat. Oho, likaa oli kulkeutunut jaloissani. Siirsin jalkojani,
ja kaksi märkää sijaa jäi korealle matolle. Rouva lähestyi minua ja minä
hymyilin jo hyvässä toivossa.
--Minkä tähden kulet sinä kerjuulla? kysyi hän jotenkin tuimalla
äänellä.
Äyskis! Mitä vastata? Yhtä ja toista pyöri aivoissani, vaan en älynnyt,
mistä alkaa.
--Katso, mitä likaa olet tuonut matolle! sanoi hän ja viittasi jalkoihini.
Minä sen jo tiesin, senpä tähden en katsonutkaan. Vaan silloin rouva
painoi minua päästä ja lausui: tuossa!
Minä häpesin ja seisoin kuin vahinko loukossa.
--Sinä et saa kuleksia kerjuulla! Etkö ymmärrä, että se on synti ja suuri
häpeä? jatkoi rouva yhä ankarammalla äänellä.
Hei, pitkä toivoni vilahti silmistäni, ettei kinttusuoniakaan näkynyt.
Suupieleni alkoivat vetäytyä väärään--itku oli tulossa.
--Eikö äiti anna sinulle ruokaa, vai miksi sinä kerjäilet?
No, nyt olisin tiennyt, mitä sanoa, ja ehättämällä koetin ehättää
selitystäni, vaan itku kerkesi kumminkin puhjeta ilmi ennen.
Semmoisella voimalla se myrskysi, jotta tukeutti vastaukseni
katkomalla kaikki sanat, joita koetin lausua, eikä puheestani tullut
mitään selkoa. Huomasin, että mahdoton oli minun antaa
ymmärrettävää selitystä, jonka vuoksi lakkasin turhasta ponnistelustani
ja laskin itkun valloilleen.
--Kalle raukka! sanoi muuan neitosista pannessaan piparikakun käteeni.
Vaan oloni näitten sukulaisten luona tuntui ahdistavan tukalalta. Tuo
rouva oli minusta kuin Syöjätär itse, mistä olin kuullut saduissa, joita
talvi-iltoina lapsiparvessa juteltiin. Läksin itkien pois menemään.
Rouva avasi oven keittiöön.
--Mene nyt kotia ja sano äidillesi, että hänen pitää hankkia ja antaa
sinulle ruokaa, eikä panna kerjuulle, muutoin minä tulen...
Enempää en joutanut kuuntelemaan rouvan puhetta, sillä koira muristen
lähestyi, jotta kiireimmän kautta pynttäsin ulos.
Tuntui nyt helpommalta hengittää ja itku oli laantumassa.

Ei ole pojalla surua ollut, ja huhhahei, ja surua ollut, tähän päivään asti,
ja tähän päivään asti!
Se oli muuan pojanpahanen, joka lauloi loilotteli astua tehveltäessään
katua vastaani. Puvustaan ja vakkasesta kainalossaan päättäen
huomasin hänen olevan saman elinkeinon harjottajan kuin minäkin.
Kerjäläiset tunsivat toisensa, vaan minä olin vielä niin vähän aikaa
kuulunut tämän elinkeinon harrastajain joukkoon, jotta minun
»firmani» oli aivan tuntematon. Vastaan tulijassani herätin siis
uteliaisuutta. Hän pysähtyi luonani. Vaan kun hän huomasi minun
itkevän, rupesi hän ennen muita tutkimisia kyselemään syitä itkuun.
Vastausta ei saanut, vaan kun katsoi vakkaseen, luuli hän keksineensä
haikeuteni perusteet.
--Elä itke! Saat minulta aluksi, he!
Suuren palasen leipää pani hän vakkaseen.
--Minä tiedän hyviä taloja, joista annetaan. Lähde, niin minä vien sinua.
Lähdimme taivaltamaan yhdessä ja tutustuimme vähitellen. Me olimme
»eripään poikia»: hän oli toisesta päästä kaupunkia, minä toisesta.
Tavallisesti »pään» poikain sopu ei ollut kiitettävällä kannalla. Vaan
sattumus nyt yhdisti meidät, Antin ja minut tovereiksi, emmekä
tunteneet mitään vihan kaunaa välillämme. Hän näytteli minulle
tavaroitaan vakkasessaan, ja mainitsi mistä talosta hän minkin kipeneen
oli saanut.
On minulla sitten vielä kolme korppuakin täällä taskussa. Ne minä
ostin viidellä pennillä, jonka sain muutamalta herralta, kun kävin hänen
asiallaan apteekissa.
--Mistä sinulla nuo ovat? kysyin häneltä nappirihmaa, jossa oli