Lapsuuteni muistoja | Page 2

näyttikin käsittävän
tehtävänsä tärkeyden.
--Kyllä minä teidät pelastan, lausui hän. Kapasutti karttunsa nokalla
maahan ja nosti sitten silmäinsä korkuiselle lausuen: tuosta ja
tuohon!--se oli määräys pallinostajalle. Tanakassa asemassa, jalat
hajallaan, ruumis notkistettuna ja karttu ojennettuna olan taakse, seisoi
Jussi valmiina lyömään. Kaikkein silmät vartioitsivat häntä. Nostaja
nosti, lyöjä löi, lyönti onnistui ja palli kaarsi korkealla ilmassa.
--Noin ne meidän miehet lyövät! Ei sitä meilläkään olla »Pekkaa
pahempia»! huusi poikajoukko, mikä kilvan kiiti sisälinnaan.
--Jos ei teissä ole kopin ottajaa, niin saatte meiltä miestä lainaan, huusi
Jussi vastapuoluelaisille.
--Pekka! ota koppi, jos mies olet! kehotettiin.
--Pekka, Pekka, äitisi näkee! huudettiin muka häiriöksi.
Sattui palli Pekan käsiin, vaan eipä tarttunut, kunmahtihan korkealle
takaisin ja tipahti sitten maahan. Vastapuolueella syntyi naurunremakka
ja kuin yhdestä suusta huudettiin: äitisipä näki! Vaan Pekan omat
puoluelaiset tiuskivat vihoissaan: sen läskikäpälä!
--Auringonkilo kävi silmiini, jotta en voinut oikein nähdä, ja palli sattui
vaan peukalon nokkaan, selitteli Pekka syitään.
--Miksi et sanonut sitä jo ennen?
--Olisit ottanut silmät pois ja katsonut reijillä!
--Mitäs pidät peukaloasi keskellä kämmentä!
--Sano Pekka minun syykseni! ilkkui Juuso ja sekös synnytti
naurunremakan.

Mahtoi käydä Pekan ilkeäksensä kun suosio siirtyi Jussin ja Juuson
puolelle. Hän oli aina ollut valmis muita pilkkaamaan heidän
huonommuudestaan ja kehumaan omaa hyvyyttään ja nyt sattui pilkka
kerta häneen itseensäkin.
--Tule nyt, Kalle! kiirehti sisareni.
Kun olin jo kotiportilla soi vielä korviini poikain huuto ja se kuului
suloiselta kuin soitto etäältä.
Kun portaita nousin, kuului melu taas entistä kovemmin ja selvemmin.
Vielä kerran pysähdyin kuuntelemaan:
--Juoskaa pojat linnaan! Lyö, lyö, Kyöstiä!--Ei käynyt!--Varo, varo
Tolari!--Linna on meidän! Kopit turrattu!
Sitten väsäysi melu ja vasta kun astuin huoneeseen katkesi se kokonaan
kuulumasta.
Asuntomme oli eräässä kaupungin syrjäisessä laidassa olevassa talossa.
Huoneemme oli sangen pieni, katto lähellä lattiaa ja akkuna maarajassa.
Se oli purettavaksi määrätty hökkeli. Hyvä se oli paremman puutteessa!
Äitini makasi sängyssä kalman kalpeana. Kätensä ojensi hän meille
nähtäväksi ja ihmeteltäväksi, kun siinä hänen mielestään oli vaan neljä
sormea. Huomasin että peukalo oli koukistunut kämmenen alle, jotta
hän käsiselän puolelta kättään katsellessaan ei voinut nähdä sitä. Tämän
viidennen sormen ihmeellisen poissaolon selitti hän meille siten, että se
oli ompelemassa ja illalla kuuluu tulevan kotia ja tuovan ruokaa
tullessaan. Käski hän sitten, meidän korjata pöydän, tuolit ja muut
kapineet syrjään, jotta eivät olisi tiellä kun häntä ruvetaan pyörittämään.
Semmoista päätöntä, perätöntä jutteli äitini siinä hourioissaan.
Lattialla istui kolmivuotinen veljeni ja leikki pienen kissanpennun
kanssa--mistä lie se sinne kopeutunut. Kissa teki vinkeitään. Maaten
kylellään korvat luimussa puri ja takajaloillaan kynsiä rahmusteli
leikkikaluksi annettua keränalustaa, potaisi siitä laukkaamaan, pysähtyi,
huiskautti häntäänsä, käänsihe ympäri, köyristi äkkiä selkänsä, pöyhisti
häntänsä ja syrjäkareissa astua könötti kohti keränalustaa. Taas kaapasi
laukkaamaan, pysähtyi, oli vähän aikaa olevinaan tietämättä
leikkikalustaan, koskettihan muuatta oljenkortta, pureksikin sitä, vaan
tarttuipa kauna tähkästä kieleensä, se piti kakistella pois, ja sitten
kääntyi kohti keränalustaa, kyyristyi matalaksi, hiipi hiljaa lähemmäksi,
pysähtyi, tähtäsi silmillään tarkasti esinettä, hetkutti ruumistaan
saadakseen pohtia, vielä hetkutti ja--nyt se oli esineen kimpussa taas.

Pieni veljeni nauroi herttaisesti. Vähällä on lapsen mieli tyydytetty!
Vielä olivat hänen poskensa kosteina kyyneleistä. Äsken oli hän
pyytänyt leipää ja itkenyt kovaa nälkäänsä, jonka hyvikkeeksi ei ollut
antaa hänelle tään taivaallista.
Sisareni puuhaili pienen vakkasen siivoamisessa--se oli
kerjuuvakkaseni. Sen pohjalta otti hän ryvettyneen paperin, kopisteli
töryn pois, levitteli puhtaampaa paperia pohjalle ja laitteli nuorasta
uuden sangan, kun alkuperäinen puusanka oli jo aikoja sitten luopunut
palveluksestaan. Tällä aikaa sonnustin minä itseäni matkaan. Pujottelin
sukanrääsyt jalkoihini, jotka kylmästä olivat turvoksissa ja punaisina, ja
sioskelin hajanaiset kenkäni parhaan taitoni mukaan narunpalalla
nilkasta estääkseni niitä siten luopumasta nykyisestä hallitsijastaan,
joka jo olin kolmas luvulta. Ensimmäinen hallitsijansa, tahi oikeammin
hallitsijattarensa, oli kuvernöörin neiti, joka hallittuaan niitä lyhykäisen
ajan näki ne armossa arvolleen kelpaamattomiksi, luopui vallastaan ja
antoi omistusoikeutensa joululahjana piialle, ja hän taas puolestaan
käytettyään niitä hyödykseen, kunnes ne tulivat hänelle hyödyttömiksi,
siirsi hyväntahtoisuudessaan käyttövallan minulle.--Jo olin tavallani
vyötetty kuin matkaan kiiruhtavainen. Otin vakkasen kainaloon ja
läksin vaeltelemaan. Tepastelin ja tepastelinpa siis samoissa kengissä,
joissa kuvernöörin neiti ennen hipsutteli, vaan kaikitenkin eri retkiä:
kuleksin joutavien palojen keruussa, anoskelemassa niitä muroja, jotka
rikkaitten pöydiltä putosivat.
Jo olin eräitä kertoja ennenkin ollut tällaisilla retkillä ja silloin tavannut
muutamia taloja, joista auliisti annettiin, vaan eipä käyttänyt käyminen
kovin useasti, sillä »mieltä pitää olla kerjätessäkin, ettei kahdesti käy
yhdessä talossa». Uusia elonlähteitä piti etsiä. Mutta ennen kuin keksi
talon, mistä sai leipäpalan, kerkesi käydä monessa höystymättä
kynnenvertaa. Siinä talossa röyhkeä piika, joka--katsoen tietysti talonsa
parasta--ajoi anojan takaisin sen tulista vohkaa, tuossa siepattiin
keittiön ovelta avain, kun nähtiin köyhä tulevaksi; tässä leiväkäs rouva
nöyrään anomukseen vastasi valittavalla äänellä: eihän sitä lapsiraukka
ole meillä sinulle mitään antaa.
Seisoinpa taas muutaman talon portilla. Vakkaseni oli vielä typötyhjänä
ja nälkä kävi entistään kesummaksi. Muuta ei neuvona kuin lisätä
kiirettä kerjuussani. Taloon sisälle. Mikä suloinen tuoksu täytti
sierameni avatessani keittiön oven! Kunpa olisi suussa, mikä nokassa!

Keittiössä ei ollut niin ristinsielua, vaan eipä siellä silti vallinnut
hiljaisuus. Tulella oli rautapata, vaskikattila, matala, moniosainen
rautapannu--ja mene tietämään