Lapsuuteni muistoja

Lapsuuteni muistoja

The Project Gutenberg EBook of Lapsuuteni muistoja, by Teuvo
Pakkala This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and
with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away
or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Lapsuuteni muistoja
Author: Teuvo Pakkala
Release Date: January 3, 2005 [EBook #14569]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
LAPSUUTENI MUISTOJA ***

Produced by Tapio Riikonen

LAPSUUTENI MUISTOJA
Kirj.
Teuvo Pakkala
Otava, Helsinki, 1921.

Siihen aikaan olin »mustalaispojan korkuinen», pahanen naskali vain,
ja taisipa seitsemän ikävuotta levätä hartioillani. Ikä aimo tuo! Eihän
surut eikä huolet säre silloin inehmonlapsen mieltä, ei köyhänkään.
Kun hän levolle laskee saamatta illalliseksi niin jumalanjyvää ja
aamulla sitten herää vatsassaan kurraava nälkä, jonka tyydyttämiseksi
ei tuohon tuokioon ole tuumaa tulevaa, tuntuu tuo hieman tuimalta.

Vaan annahan kun pääsee poikaparveen, niin silloin viisi koko
tuimuudesta! Siellä leikin ja temmellyksen vimmassa unehtuu leipäaate
kerrassaan kaikkine kiusauksineen ja mieli on kuin miekkoisella.
Lieneekö vielä ollut eineenkään aika, mutta olisinpa syönyt oikein
hyvän sijalta, jahka vaan olisi ollut mitä syödä. Ruoanmurua en ollut
suuhuni pannut sitten eilen puolilta päivin ja aivan niukalta silloinkin.
Minun ikäiselläni, terveellä telmivällä pojanpoltolla on vielä ruokahalu
sitä maata, että moni herkkusuinen herrasmies maksaisi siitä kauniin
summan, jos ostamalla sen saada voisi, ja--jos olisi niinkuin sekin
ehdoksi panna--tekisi pienen lahjoituksen vaivaiskassaankin. Nälkä oli
minulla siis kova ja tuumailin mielessäni jotakin tähän suuntaan: kunpa
saisi kerrankin syödä kyllältään, tahi kunpa olisi nyt edes pieni palanen
leipää!
--Kalle, lähde ulos, siellä on muitakin poikia! kutsui minua muuan
toverini. Kutsumuksensa teki hän ovenraosta, sillä hän oli niin
innostuksissaan, ettei malttanut tulla oikein sisälle. Tule, tule, me
menemme pallille!
Pallille! Ja vielä ensi kerta tänä kevännä. Ken ei olisi seurannut äänen
kehotusta!
--Saat sinä mennä, vaan ainoastaan vähäksi aikaa, lupasi sisareni.
Minä olin valmis lähtemään. Portilla seisoikin suuri joukko iloa ja
innostusta räyhäileviä poikia. Siihen sekaan kun pistäysi, niin ei
tuntenut vatsankalvausta eikä nurkua hitustakaan mielessä. Hätä oli
hukassa!
Keväinen aurinko paistoi räykiästi ja sulaili kiivaasti niitä viimeisiä
repaleita, mitkä enään olivat jälellä maan talvivaipasta. Muuan läheinen
kenttä oli jo niin paljaana lumesta, että ojissa vaan röhötti harvasyinen,
karkea kinos ja itse kentällä pilkoitti siellä täällä joku pieni lumitäplä.
--Pojat! tuonne, kentälle!
Sinne kirmasi koko avojalkainen poikaliuta, jotta kintut vilisi.
--Ruvetaan tervasutille!
--Ei, ruvetaan suolalle!
--Mitä sitä tyhjää, pojat! Ruvetaan linnapallille!
--Joo, linnapallille, linnapallille!
Pantiin linnaa ja ruvettiin lyömään linnapallia. Lyötiin ja juostiin ja
huudettiin.
--Hih, maailmassa, vaikkei olisi paitaakaan! kirkasi muuan juostessaan

sisälinnasta ulkolinnaan.
--Hih, kun on hippusa elää, kun on nuori ja terve! jatkoi toinen jälessä
juosten.
--Santtu, Santtu! katso kinttusi! huudettiin kolmannelle pojalle, joka
myöskin juoksi sisälinnaan pallin vieriessä hänen kintereillään:
--Hätä ei ole tämän näköinen! vastasi Santtu perille päästyään.
--Eihän vaan, mutta olitpa menettää linnan.
--Mitä niistä olista, kun kesät heiniä kasvaa! oli Santun vastaus.
--Tolari! jopa lyöt »Pyhtisen vuorolla». Kalle lyö ensinnä: ja sitten
minä, minun jälestäni on vasta sinun vuorosi. Lyö Kalle, että muutkin
pääsevät lyömään.
Minä löin.
--No, niin se mies lyö!
--Pieni on tuo Kalle, vaan pippurinen!
--Maasta se pienikin ponnistaa.
--Kun huonoin mies meistä noin lyö, niin siitä voitte vähän haamistella,
miten paras muksauttelee! Se oli Kallioisen Pekka, joka näin kehuskeli
itseään kautta rantain. Hänen vuoronsa olikin nyt lyödä.
--Sepä oli emäisku!
--No, voi sun seitsemän seppää, kuinka korkealle meni!
--Eihän tuota näykään koko pallia!
--Tuollahan tuo piirtelee taivaslakia.
Vaan Pekka itse huusi:
--Kun me olemme meiltä, niin muita ei kaivata!
--Onko teillä kopinottajat kotona? huusi muuan toiselle puolueelle.
--Eipä taida olla siellä sitä miestä, joka uskaltaisi pistää käpäliänsä alle.
Vaan asettuipa sieltä muuan kopin ottoon. Se oli Kauppilan Juuso,
pienen pieni pojannasta. Siinä nyt Juuso ojennetuin käsin ja nokka
taivasta kohden liikkui askeleen oikealle, askeleen vasemmalle, eteen
taakse, sen mukaan, kuin pallin kulku näytti hänestä vaativan, kun se
laskeusi kaaressa ja tuuli sorteli sitä syrjään. Palli laskeusi, laskeusi
lisäyvällä vauhdilla.
--Terve! sanoi voi potaatille! oli Juuson sanat kun palli lupsahti hänen
kämmenensä väliin ja pysäytti kulkunsa siihen.
--Tuli kuin taivaasta, vaan tarttui se kuitenkin.
--Tarttui kuin hohtimiin.
--Eihän ne meidänkään miehet patapuukkoja ole.

--Kalle! sisaresi kutsuu sinua, huomautti joka minulle.
Minun piti siis nyt lähteä pois tästä ilosalista ja minä lähdinkin, vaan
vastahakoisella mielellä ja kaipauksen tunnolla. Senpä tähden tuon
tuostakin käännyin taakseni katsomaan, kun sieltä kuului joku
suurempi remakka.
--Linna kaikki! huudettiin sieltä nyt ja huutoa seurasi suuri hälinä,
mielihyvän ja mielipahan ääniä sekaisin. Minä katsomaan. Lyömässä
ollut puolue asettui nyt kopin ottoon ja kukin heistä jakeli moitteita ja
pilkkasanoja Pekalle, sillä hän se oli linnan menettänyt. Vaan toisella
puolen asettui nyt Tarvosen Jussi lyömään. Hän oli puolueensa paras
lyöjä ja sitäpaitsi ainoa mies mikä oli lyömässä, sillä muut olivat linnan
vaihtuessa turvautuneet ulkolinnaan. Jussi oli siis lunastaja, jonka tuli
lyönnillänsä päästää muut sisälinnaan. Hän