Lapsia | Page 4

tarvittu, Maija oli niin laittanut. Maija h?nest? ei ollut en?? oikea Maija, vaan hyvin erinomainen: stiiknafuulia. Mit? is? ja ?iti sanovat, kun saavat kuulla, ett? Maija on se!
Maija kulki allap?in. Mieli oli kotia p?in l?htiess? painunut. Kotona tuntui olevan niin hiljaista. Ja sen rinnalla kaikki iloinen pauhu ja melu, mik? viel? aivan kuin korvissa soi, tuntui pahalle. H?n tuli levottomaksi. Kotikartanolle tultua, kun n?ki ikkunasta valon, v?l?hti mieleen kuin iloista toivoa, vaan mieless??n h?n n?ki is?n ja ?idin olevan ??nett?mi? ja vakavia, ja se painoi mielen heti alas. H?n toimitti kelkan korjuuseen hyvin hiljaa, nousi portaita melkein varpaillaan, hilliten likkaa, joka toimessaan kompuroi kolisten.
Kun he tulivat sis??n, makaili is? sohvalla ja ?iti istui kiikkutuolissa kattolampun alla joku kirja k?dess?. ?iti katsoi pitk??n heit?, nousi seisomaan, katsoi, heilutti p??t??n ja vihelsi.
--T?m? on Iikka, luullakseni, sanoi ?iti viimein.--Mutta sin?? viittasi h?n Maijaa.
Maija seisoi ??neti ja koetti katsella itse??n ik??nkuin n?hd?kseen, ett? mik? est??, ettei h?n ole Maija.
H?n oli lumessa ylt?p??lt?, sukat kasassa, keng?t auki rihmoista, huivi p??ss? takaraivolla ja tukka hapsotti kamalasti, kun se oli hiestyess? kastunut ja sitten k?ynyt j??nkuuraan. Toisessa poskessa oli pitk? verinaarmu, ja hame oli halki.
--Kuka sin? olet?
Iikka yritti jotakin sanomaan, mutta Maija ehti vastaamaan ett? h?n on Maija.
--Vai Maija! Sittenp? saat, mink? olet ansainnut.
Maija ei ehtinyt viel? oikein selville p??st?, kun ?iti jo oli uudestaan h?nen edess??n vitsakimppu k?dess?.
--?iti! huudahti Iikka niin, ett? ?iti ?llistyi h?nt? katsomaan. Is?kin, joka oli partaansa nauranut Maijan n??lle, unehtui uteliaana odottamaan mit? Iikalla oli sanottavaa.
Oikein osoittaen k?dell?, miss? oli onnettoman n?k?iseksi j??tynyt vanttu, lausui Iikka sill? ??nell? kuin olisi tarkoittanut, ett? ?iti, ?iti, el? satuta k?tt?si:
--Stiiknafuulia!
--Mit?? kysyi ?iti otsa rypyss? ja kummastuksen ??nell?.
Selitt?v?mmin, mutta samalla kuin ihmetellen, kun ?iti ei jo kerralla ymm?rr?, vakuutti Iikka:
--Oikea stiiknafuulia!
?iti py?r?hti selin ja h?nen hartiansa hytkyiv?t. Koetettuaan tekeyty? vakavaksi h?n k??ntyi ja sanoi:
--Tosiaankin oikea stiiknafuulia! Ja sin? Iikka toinen hyv?!...
Is?, joka oli pid?tt?nyt nauruaan, ett? vedet silmist? sirusi, purskahti ??neen nauramaan. ?iti meni is?n luo ja piiskoillaan muka uhaten sanoi:
--Sin? my?s muuan stiiknafuulia!
--Ja sin? stiiknafuuliain stiiknafuulia! sanoi is? vet?ess??n ?idin piiskoineen p?ivineen viereens? istumaan.
Maija unohti itsens? ja katseli is?? ja ?iti? hymysuin. H?nest? oli nyt niin hyv?, ett? oli kuin itku ja nauru tulossa. Mutta Iikka katsoi suu auki Maijaa, tyhmistyneen? aivan kuin kaikki olisi k?ynyt yli ymm?rryksen. Viimein h?n sanoi tosissaan is?lle ja ?idille:
--Ei ole kuin yksi stiiknafuulia!

VALEHTELIJOITA?
Hanna ja Lyyli olivat hyvin toimessa.
Eilen oli nimitt?in heid?n serkkunsa Olga k?ynyt n?ytt?m?ss? uutta p??llystakkiaan ja oli selitt?nyt, ett? kun h?n oli k?ynyt kaupungilla ?itins? asialla, niin olivat kaikki ihmiset katsoneet h?nt?. Varsinkin herrasv?ki. H?nell? kun oli kev?ttakki, jota ei ole kuin herrasv?en ja muutamien rikkaitten lapsilla! Olga oli mielest??n v?h?n niinkuin herrasv?en lapsi ja niin se tuntui h?nen serkuistaankin.
He ihastuksella ihmetteliv?t Olgaa. Olivat menneet portille katsomaan h?nen j?lkeens?. Olgalla hameen helmat hemsahtelivat niin siev?sti!
Voi, voi jos heill?kin olisi kev?ttakit! Vaan kun ei ollut kuin pitk?t nutut, niin ett? ei hameen helmat n?kyneetk??n eiv?tk? p??sseet heilumaan.
--Jos Jumala sallisi l?yt?? kadulta seitsem?nkymment?viisi penni?, niin ostettaisiin mekin kev?ttakit! sanoi Lyyli.
Mutta Hanna selitti, ettei niin v?h?ll? saa, vaan pit?isi olla paljon enemm?n kuin markka.
--Jos Jumala sallisi l?yt?? sataviisikymmenen markkaa! toivoi heti Lyyli. Ja sis??n menness? kulki h?n kumarassa ja katseli tarkkaan aivan kuin neulaa etsien.
Maata pannessaan illalla h?n oli rukoillut, ett? Jumala pudottaisi sen rahan heid?n portaittensa eteen, josta h?n sen l?yt?isi aamulla. Heti her?tty??n h?n oli k?ynyt katsomassa, oli penkonut multaa ja kaivanut kuoppiakin, ja oli vihassa, kun ei l?yt?nyt. Olihan ennenkin semmoista tapahtunut, ett? vaikka kuin oli rukoillut, niin ei ollut saanut, vaan ei h?nell? ollut mit??n haluttanutkaan niin hartaasti kuin kev?ttakkia. H?n melkein itki.
Mutta p?ivemm?ll?, kun ?iti oli mennyt johonkin asialleen, ett? olivat kahden kotona, otti Hanna ?idin punaisen r?ijyn, jota ?iti piti kotosalla ty?ss??n, ja koetti sit?, eik? se sopisi kev?ttakiksi. H?n kulki huoneessa ja heilutteli ruumistaan, ett? hameen helmat hemsahtelivat.
Lyyli ihastui ??rett?m?sti, ja alkoi pahoa kun ei h?nellekin ollut r?ijy?.
Hanna haki vintist? ?idin mustan pyh?r?ijyn ja antoi punaisen Lyylille. Ja sitten koettivat yhdess? k?vell? ja olla. Lyylikin osasi heiluttaa hyv?sti hameitaan, kun Hanna v?h?n opetti. Heist? molemmista oli hauska, varsinkin Lyylist?.
--N?it? kaikki luulevat oikeiksi kev?ttakeiksi, eik? luullakin? kysyi Hanna.
Lyyli vakuutti. Ja h?nest? ne olivatkin aivan oikeat. Hihatkin, jotka olivat niin pitk?t, ett? riippuivat polvissa, kun k?det olivat suorina, ja puolitiest? retkottivat kuin tyhj?t pussit, kun koukisti k?si?, olivat Lyylin mielest? vain komeat, ja niin piti aivan oikeissa kev?ttakeissa olla. Heill? oli paremmat ja kauniimmat kev?ttakit kuin Olgalla!
Siit? olivat he nyt niin toimessa. Ja he l?htiv?t kaupungille k?velem??n.
Kaikkia ihmisi? he katsoivat, ett? huomaavatko. Ja kun joku heihin katsoi, niin he olivat hyvill??n ja heiluttivat hameitaan viel? enemm?n. Kun tuli joku rouva tai herrasneiti vastaan, niin he katsoivat hymyillen heihin. Ja kun sivu menty? p??tteliv?t, ett? kyll? ne luulivat meit? rikkaiksi. Talonpoikaisnaisten sivu meniv?t he sitten arvokkaina, siin? varmassa luulossa, ett? ovat herrasv?ke?!
Muutamalla kadulla he n?kiv?t t?tins? menev?n edell??n. He kiersiv?t toista katua vastaan. Lyyli arveli, ett?