kaiken keskellä.
Hän muisteli ja koetti selvitellä yhtämittaa, illoin maata pannessa ja
heti herättyään aamulla. Joskus sai jotakin vähäistä yhteyttä noille
seikoille. Ja väliin tuli mieleen semmoisella riemastuksen puuskalla
jotakin uutta ja epäselvää.
»Tilu tilu talla...» Mitähän se oli? Se oli niin tuttua ja niin hauskaa! Ja
oli kuin olisi hän isän jalalla seisonut!
Sellaista johtui mieleen, kun he nyt äidin kanssa sunnuntaina istuivat
ikkunan ääressä, niinkuin usein tekivät, tällä kertaa äänettöminä, katse
milloin kadulla leikkivissä lapsissa, milloin taivaalla vaeltavissa
pilvissä ja itsensä unohtaneina ajatuksiinsa.
Heidän huomionsa sai vihdoin herätetyksi muutamalle katolle
kiivenneet pojat, jotka viittailivat merelle päin. He huusivat erään
laivan nimeä. Katolle nousi muuan vanha mieskin, joka oli
paitahihasillaan seisonut talonsa portilla katselemassa sunnuntain
maailmaa. Hän vakuutti, että se on se laiva, joksi pojat olivat sitä
sanoneet. Ulos, kartanoille ja kadulle keräytyi miehiä, vaimoja, poikia,
tyttöjä, ja syntyi virkeätä liikettä ja vilkasta puhetta. Oli tulossa, jo
näkyvissä, odotettu laiva ja sen mukana kaivattuja omaisia, ystäviä,
tuttuja.
Elsa näki äitinsä silmistä vierähtävän muutamia kyyneleitä. Äidin
mieleen tuli niin selvästi aika, jolloin hänkin oli onnellinen odottaja.
Tuo näky oli niin tuttua, aivan kuin eilisenpäiväistä hänelle. Ja hän kuin
tietämättään joutui kertomaan Elsalle niistä ajoista ja isästä.
Oli kuin uusi maailma olisi auennut Elsalle. Kaikki, mikä oli ollut
hämärää, selveni. Kuvat ja tapaukset, jotka katkonaisina oli muistanut,
liittyivät toisiinsa selväpiirteisiksi tosiseikoiksi.
Kaikki esineet kamarissa olivat kuin tutumpia nyt. Isän valokuva
seinällä ei ollut enää litteä kuva, vaan näytti kuin olisi se väliin
silmiään räpäyttänyt, hymyillyt, ja väliin oli kuin olisi sanonut niin ja
niinkin.
Tilu tilu talla, taivahan alla ei ole toista Elsani moista!
Isä oli niin rallatellut jalallaan hypitellessään Elsaa. Hän muisti nyt
aivan selvään. Ja aivan sillä tavalla raksutti seinällä kello, jonka isä oli
tuonut mereltä. Ihan kuin silmissään näki, kun hän tanssi isän kanssa.
--Ja kuulkaa, äiti. Meillä oli miehiä vieraina. Ja oli suuri huone ja siinä
keskellä lattiaa isä pyöritti minua. Ja kuulkaa. Oli niinkuin tuolla
seinällä semmoinen säleselkäsohva ja siitä sohvalta minä hypin isän
syliin.
Äiti selitti sitten tarkemmin, missä silloin asuivat. Isä oli syksyllä tullut
mereltä ja jäänyt kotia talveksi. Ei ollut lähtenyt merelle, vaikka toiset
merimiehet, toverinsa, olivat käyneet myötään houkuttelemassa.
Kapteenikin oli käynyt tahtomassa vielä laivaansa. Isä oli sanonut, että
pitää se kotonakin saada yksi joulupuuro syödä.
--Minä muistan, äiti! Isä kiikutteli minua jalallaan, otti sitten polvilleen
istumaan ja parrallaan hieroi poskiani. Isällä oli suuri musta parta. Te
seisoitte hellan edessä ja ammensitte valkeaa puuroa padasta,
riisryynipuuroa!
--Se oli joulun aatto-ilta, sanoi äiti.--Ainoa jouluilta, jonka me yhdessä
saimme viettää. Seuraavana kesänä isä lähti merelle ja hukkui.
Sen jälkeen heillä ei ollut riisryynipuuroa ollut. Ei ollut varaa laittaa.
--Jos ensi jouluun eletään, niin koetetaan kerran saada, sanoi äiti, kun
Elsa taas puhui riisryynipuuron keittämisestä.
Mutta Elsa tahtoi jo pikemmin. Ja hän heti ensi arkipäivänä lähti
kaupalle nauhaa, jota oli kutonut saadakseen rahaa. Hänen nauhaansa
olivat kaikki kiitelleet ja sillä toivoi hän saavansa paljon rahaa, niin että
riisryynipuuro oli varmassa tiedossa. Hyvässä toivossa astui hän kiirein
askelin keskikaupungille, missä luuli herrasväen ostavan.
Ensimmäisessä talossa, mihin yritti, oli suuri koira kartanolla. Se
katseli häntä kuin outoa ainakin ja näytti niin vihamieliseltä. Elsasta
tuntui, että se murisi. Hän pyörti takaisin ja koira saattoi hänet portille
saakka. Toisessa talossa ei näkynyt missään ketään eikä avainta ollut
kyökin ovella. Koko talo oli kuin autio. Kolmannen talon kartanolla oli
lapsia, jotka keräytyivät hänen ympärilleen, ja muuan sanoi häntä
mustalaistytöksi! Se hävetti, niin että itkumielin palasi kadulle...
Jos sitten pääsikin johonkin taloon, niin ei ostettu. Ihmiset olivat ylpeitä,
eivät olleet näkevinäänkään häntä eikä nauhaa.
Kun hän muutaman taloon taas yritti ja nousi kyökin rappusia, niin
puutarhasta talon kartanolla huudettiin:
--Mitä tyttö hakee?
Hän näki puutarhassa paljon rouvia. Tuli oikein hyvä mieli ja hän meni
puutarhaan.
--Minulla olisi nauhaa myydä, sanoi hän ujosti, niiattuaan rouville.
Rouvat katselivat nauhaa ja kiittelivät sitä kauniiksi ja kysyivät sitten,
kenen tyttö hän on, ja tarkkaan kaikki. He tuntuivat niin ystävällisiltä
Elsasta ja hän oli varma, että rouvat ostavat.
--Mitä sillä rahalla sitten teet? kysyi muuan.
Elsa mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:
--Ostan riisryynejä, että keitämme riisryynipuuroa.
Jotkut rouvat purskahtivat nauramaan, toiset tulivat hämmästyneen
näköisiksi ja kaikki alkoivat kiivaasti puhella keskenään, jota Elsa ei
ymmärtänyt, kun se oli ruotsia. Elsa luuli jotakin rumaa sanoneensa,
ehkä jotenkin erehtyneensä ja karotti punaisena.
--Onko äitisi terve? kysyi viimein muuan.
--On kiitoksia.
--No, ei hän sitten tarvitse riisryynipuuroa, etkä sinäkään. Kun on vain
tavallista ruokaa, niin se on hyvä. Ja siitä saa kiittää Jumalaa!
Ja sitten puhuttiin hänelle ylellisyydestä, että se on syntiä, yhtä suuri
synti kuin valehteleminen ja varastaminen, joista kaikista Jumala
ankarasti rankaisee! Elsa ei kaikkea oikein ymmärtänyt, mutta tuntui
kauhealle.
Joku selitti sitten että Elsa tekisi kauniisti ja Jumalalle otollisen työn,
jos antaisi ne nauhat heille pakanain hyväksi. Ja selitettiin hänelle niistä
pakanoista, josta Elsa ymmärsi vain, että ne ovat kauheassa pimeydessä,
ja että niillä on kylmä ja paha olla.
Continue reading on your phone by scaning this QR Code
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.