Lapsia | Page 9

Hän ojensi nauhatukkonsa sille rouvalle, joka oli selittänyt.
--Kas niin. Sinä olet ymmärtäväinen tyttö sanoi rouva taputtaen Elsaa
poskelle, ja toinen rouva antoi piparikakun leipäkorista, joka oli
puutarhan pöydällä, missä oli kauniita kahvikuppeja ja kirkkaita
astioita, niin että kimalteli koko pöytä. Elsa niiasi kiitokseksi ja toisen
kerran hyvästiksi.
Siinä uskossa oli Elsa että hän on tehnyt hyvin kauniin ja hyvän työn,
kun rouvat olivat vakuuttaneet, mutta hän oli kuitenkin alakuloinen
kotiin tullessa. Hänellä tuntui olevan niin ikävä isää ja olisi sittenkin
haluttanut riisryynipuuroa! Hän ei sitä voinut synniksi ymmärtää.
Rupesi kaduttamaan, kun antoikin ne nauhat, oli suutuksissaan rouville.
Kun äiti hänen sisään tulleessaan kysyi, saiko hän myydyksi nauhansa,
niin melkein itkien selitti Elsa, että hän antoi nauhat niille
pakanarouville.
--Pakanarouville? kysyi äiti nauraen.
Elsa selitti minkä osasi ja äiti ymmärsikin heti. Äitikin vakuutti, että
olihan se kauniisti tehty. Mutta Elsa oli pahoillaan.
--Elä ole milläsikään, lohdutti äiti, luvaten, että jouluna varmaan

saadaan riisryynipuuroa. Ja äiti pani jo rahoistaan, mitä juuri oli saanut
kudotusta kankaasta palkkaa, puolimarkkasen paperikääryn piirongin
laatikkoon joulupuurorahaksi.
Elsa ei virkkanut mitään siitä, että rouvat olivat sanoneet
riisiryynipuuroa synniksi. Pelotti, että äiti ei laittaisikaan sitten. Mutta
sittemmin päätti hän yhä varmemmin, että se ei olekaan syntiä. Kyllä
kai äiti tietää yhtä hyvin kuin rouvatkin, mikä on syntiä!
Hän kiinnitti tiukasti toivonsa joulun tuloon, jolloin varmasti on
riisryynipuuroa. Ja sitä ajatellessa aina tuntui melkein kuin isäkin tulisi
kotia...
Katselee ensin sieltä taivaasta ja sitten enkeli hänet tuo...
* * * * *
Joulu oli tulossa. Siitä oli kaikilla puuhaa ja lapsilla paljon puhelemista,
sitä enemmän kuta lähemmäs tuli ja sitä kiihkeämmin sitä odotettiin.
Elsan piti jo ennen aattopäivää käydä ostamassa riisryynit, aivan kuin
olisi pelännyt, että joulu muuten ehtii mennä ohi. Sitten olikin
turvallisempi odottaa ja tuntui omituisen hauskalle. Kaikki muutkin
puuhat saivat enemmän pontta ja niihin ryhtyi suuremmalla hartaudella.
Muutaman toverinsa, Marin, kanssa oli heillä ollut jo kauan salainen
tuuma, että lähtevät aattoaamuna kaupungille avuille, joita jaettiin
köyhille rikkaista taloista. He toivoivat saavansa paljon niin että voivat
jakaa kaikille köyhille, niinkuin muuan tyttö, josta Mari oli Elsalle
kertonut.
Se tyttö oli rukoillut aaton-aattoiltana ja aatto-aamuna herätessään
Jumalaa, että saisi paljon jakaakseen kaikille köyhille. Ja kun oli
lähtenyt avuille, niin oli heti ensimmäisestä talosta saanut niin paljon
ettei jaksanut kantaa, vaan oli pitänyt hakea kelkka, jolla veti. Ja tytöllä
sitten siitä kelkasta oli riittänyt antaa kaikille. Ei ollut loppunut vaikka
kuin paljon olisi jakanut leipää, lihaa, herneitä, kaloja ja kaikkia mitä
siinä kelkassa oli, ja siinä oli ollutkin kaikkea mitä kukin oli halunnut.

Lihapalanenkaan ei ollut pienennyt, vaikka kuin paljon olisi leikannut,
ja leipiä kun oli se tyttö antanut, niin heti oli ilmestynyt sijaan toisia.
Herneitä kun oli vasusta kaatanut, niin heti, kun oli pannut vasun
kohdalleen, oli se täynnä. Maitoa kun kannusta kaatoi, niin sekin oli
parrastasana kun pystöön nosti. Tyttö oli vain aina siunannut, kun oli
antanut.
Kun he nyt siitä puhelivat, niin innostui Elsa aina enemmän. Jos vain
saisivat niin kuin se tyttö! Mari vakuutti, että he saavat, kun vain
rukoilevat, ja Elsakin uskoi täydellisesti.
Mistähän saisivat suuren kelkan siksi aikaa lainaan?
Sitä kävivät tiedustelemassa, ja kun saivat, niin olivat iloissaan kuin
olisi se jo ollut täynnä lihaa, leipää, herneitä ja kaikkea muuta hyvää.
Mitähän ihmiset sanovat, kun he tulevat kaupungilta ja vetävät kelkalla
tavaraa ja sitten jakavat eikä lopu? Luulevat heitä enkeleiksi!
Varhain aatonaatto-iltana pani Elsa maata ja rukoili. Hän rukoili niin
hartaasti ja tuntui aivan, että Jumala kuulee. Ja kun aaton aamu vähän
sarasti ikkunan takana, siksi että kuumotti, niin tuntui kuin kaikki mitä
oli odottanut, päivän ihme ja illan hauskuus, jolloin oli riisryynipuuroa,
olisi nyt hyvin lähellä, aivan kuin tulossa tuolla ulkona, tuolla kadulla,
josta kuului kulkusten helinää, jotka helisivät erilailla kuin ennen. Oli
kuin joulu olisi laskeutunut kartanolle valkenevan päivän kanssa ja
pyrkimässä sisään.
Levottomana odotti hän Maria, kun pelotti, että jos ei Mari ole
muistanutkaan rukoilla, josta heti kysyi Marilta.
--Tietysti minä olen rukoillut! vakuutti Mari.
Kiireellä lähtivät he avuille, että ehtivät pian takaisin, niin ettei tarvitse
muitten sitten mennäkään.
Keskikaupungilla oli liikettä niin, että hämmästytti. Hevosilla ajettiin,
yhtenä kulkusten rämäkkänä oli ilma. Ja suurissa laumoissa kulkivat

köyhät apuja hakemassa. Kadulta kadulle vyöryi laumat, talosta taloon
vaelsivat yhtenä röykkiönä ja kuin kilvan.
Tytöt menivät muutaman talon kartanolle joukon jäljessä. Makasiinin
eteen ryntäsivät kaikki. Käsiä oli ojennettuna kymmeniä, ja melu oli
suuri. Tytöt eivät päässeet lähellekään.
Ja niin kävi joka talossa. He menivät vihdoin muutamaan taloon, jonka
Mari tiesi rikkaaksi. Portilla tuli joku vastaan, avuillakävijä akka, ja
sanoi, että sieltä on jo jaettu eikä saa enää mitään. Tytöistä se oli vain
sitä parempi! Kun siellä ei ollut enää ketään, niin pääsevät he kahden
pyytämään. He olivat varmat, että nyt tästä talosta he saavat.
Kun he tulivat kartanolle, karjasi renki ja kirosi heille, tarttui pitkään
korentoon ja näytti lähtevän ajamaan. Tytöt eivät tienneet tälle
maailmalle ennen kuin pitkän matkan juostua pysähtyivät kadulla. Mari
purskahti itkemään, kun