Yhtäkkiä viskasi hän nuken lattiaan, ryntäsi kauhistuneena
etuhuoneeseen paiskaten lujasti oven jälkeensä kiinni.
Paperi uunin välissä oli ratissut!
Se oli kauheaa! Hän vapisi kuin haavan lehti ja kyyristyi sohvan
nurkkaan vyöliina silmillä. Mielikuvitus oli aivan irrallaan. Tuntui, että
kamarissa oli uunin tausta täynnä kahvia, ja että kahviastiassa ei ollut
kuin vähän pohjalla. Kuvasti mieleen, että hyvin pienet olennot
kantoivat kahviastiasta kamariin uunin taakse.
Hän kurkisti vyöliinan laidan alta. Näytti aivan kuin kahviastia
pöydällä olisi liikkunut! Kamarin ovi oli kiinni, mutta tuntui kuin
kamarissa olisi liikuttu ja tehty nukeille pahaa. Hän aivan odotti, että
ovi aukeaa ja siltä joku syöksyy etuhuoneeseen. Silmiään räpäyttämättä
tuijotti hän kamarin oven lukkoon odottaen milloin se rapsahtaa. Kuin
rukoillen toivoi hän äidin tulevaksi heti. Hän tunnustaa äidille kaikki.
Ei koskaan, ei koskaan hän enää ota eikä tahdo, isonakaan, juodakaan
kahvia!...
Kun kuului äidin ääni kartanolta, tuntui kuin unissa painajaisesta
päästyä. Hän viskasi vyöliinan silmiltään. Kaikki mielikuvituksen
luomat olivat kuin puhaltamalla menneet. Ei pelottanut ollenkaan.
--Mari täällä istuu kilttinä! sanoi hän äidille heti. Mutta hän oli
näkevinään äidin katseesta, että äiti ei usko, vaikka sanoikin: vai niin.
Hän punastui, kävi levottomaksi ja tapaili kätkemään käsiään vyöliinan
alle aivan kuin niistä olisi jotakin näkynyt.
Äiti kysyi Susannaa ja Jussia, missä ovat, ja alkoi toimia tavallisuuden
mukaan. Mari seurasi hänen liikkeitään tarkkaavalla katseella ja odotti
joka silmänräpäys, milloin äiti ottaa kahviastian ja avaa sen.
Äiti kun meni kamariin, oli Mari aivan varma, että äiti kuulee paperin
ratisevan. Kun äiti ei näyttänyt huomaavan täälläkään mitään, juolahti
mieleen lohduttava ajatus, että hänen ei tarvitsekaan tunnustaa, kun ei
kuitenkaan vasta ota...
Mutta pelko alkoi uudestaan vaivata, kun äiti palasi etuhuoneeseen. Se
yltyi aina, kun äiti meni pöydän luona toimimaan. Ja kun äiti siitä
poistui kahviastiaan koskematta, niin alkoi hän toivoa, että äiti menisi
ja nostaisi huomaamattaan kahviastian kaappiin. Kun ei äiti sitä tehnyt,
niin sanoi Mari yht'äkkiä mielistellen:
--Minä rupian äiti, ihan aivan kiltiksi?
Äiti vastasi siihen jotakin, että se on mieluista hänen kuulla.
--Pankaa äiti tuo kahviastia kaappiin, sanoi Mari hätäisesti ja viekkaalla
toivolla, että äiti sen tekee huomaamatta mitään.
--Minkä vuoksi? kysyi äiti.--Haluttaako sinua kahvipapuja?
--Ei haluta!--Mari purskahti itkemään.--Kuulettehan, ettei haluta!
--Kuulen, kuulen vähemmälläkin, hyvä ystävä! nauroi äiti.
Susanna ja Jussi tulivat sisään, kun Mari vielä intti ja itki, että häntä ei
haluta. Ja kun Susanna tiedusteli Marin itkun syytä, niin alkoi Mari
selittää, että hän ei ole ottanut kahvinpapuja, vaikka astia on ollut
pöydällä ja hän yksin kotona, ja ettei häntä haluta. Mutta kun äiti
samassa otti kahviastian ja avasi, säpsähti Mari ja jäi tuijottamaan äitiä
silmiin. Poskia poltteli. Teki mieli sanoa, että hän on ottanut, mutta
mitä Sanna ja Jussi? Aivan kuin joku kuvaili hänelle, miten kaunista
olisi ollut, jos hän ei olisi ottanut ja hän melkein tuli vakuutetuksi, että
hän ei ole ottanutkaan. Miten ollakaan, niin Mari kun äiti käänsi
kysyvän katseen häneen, lennätti sanoiksi:
--Minä en ole ottanut. Mutta sanottuaan hän mielessään näki paperin,
jossa oli kaksi ja puoli papua, kamarin uunin välissä ja itsensä
ottamassa kahviastialla, ja muita tapauksia sieltä täältä. Hän tuijotti
äitiä silmiin, vuoroon punastuen vuoreen vaaleten.
--Onko tästä otettu? kysyi äiti.
--On, vastasi Mari aivan kuin olisi nähnyt jonkun ottavan.
--Kuka on ottanut? Sannako?
Marista tuntui kuin jotakin toivoa, kun muilta kysyttiin. Mutta Sanna,
joka oli hyvin aikaihminen laatuaan, halveksi niin koko kysymystä, että
pyörähti selin, meni toiselle puolen huonetta, josta vasta sanoi:
--Kaikkia sitä kuulee! En ikinä ole kahvia suuni nahalle pannut!
Mari oli aivan masennuksissaan. Hän tunsi huonoksi itsensä Susannan
rinnalla.
--Jussiko? tutki äiti.
Mari odotti vastausta.
--Eipä nyt valita ottajia! vastasi Susanna Jussin puolesta ja Jussi
terhenteli samoilla sanoilla, vaikka ei ollut oikein selvillä mistä oli
kysymyskään.
Äiti katsoi Maria pitkään ja tutkivasti. Mari syöksyi yht'äkkiä porstuaan
ja huusi oven raosta itkuäänellä:
--Äiti! Tulkaapa tänne!
SYNTINEN JOULUPUURO
Oli jo myöhäinen kesä-ilta. Elsa istui ikkunan ääressä katsellen ulos.
Laskeneen auringon rusko kimalsi kirkontornin ristiin ja vaskipalloon
ristin alla. Hän katseli sitä mietteissään. Tuolta ristin huipusta luuli
näkevän hyvin, hyvin kauas merelle, ehkä sinne asti, missä isä hukkui.
Pitkän, pitkän aikaa sinne tuijotettuaan sanoi hän sitten yht'äkkiä:
--Äiti! Kun minä saan kudotuksi paljon nauhaa ja saan siitä rahaa, niin
ostetaan riisryynejä ja keitetään riisryynipuuroa. Te kerrotte sitten
isästä!
Äiti naurahti ja ihmetteli, miksi juuri riisryynipuuroa ja miksi silloin
isästä.
Elsa ei osannut selittää. Oli niin, että kun hänelle johtui mieleen
jotenkin isävainaja, niin tuli myös riisryynipuuro, ja kun näki jossakin
riisryynipuuroa, niin tuli heti mieleen isävainaja. Se oli kuin jotakin
tuttua unta, josta ei oikein selvää saanut. Mutta jotakin semmoista se oli,
että aivan kuin olisi ammennettu riisryynipuuroa ja isä ollut jossakin. Ja
se tuntui niin hauskalle.
Hän ei ollut sitä koskaan ennen tarkemmin miettinyt, mutta nyt takertui
se mieleen, niin että ajatukset kiertelivät siinä alinomaa. Ja aivan kuin
pujahtamalla tuli muistiin omituisella tavalla sekavia seikkoja, jotakin
säleselkäsohvasta, isän jalka ja pitkä parta, miehiä ja mitä kaikkea
olikaan, ja aina oli valkea riisryynipuuro kuin
Continue reading on your phone by scaning this QR Code
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.