Lapsia | Page 6

käsille, kun Mari oli ollut ahnas paahdetuita kahvinpapuja
syömään. Se näytti hänelle oikein himoksi käyneen, ja äiti oli häntä
siitä kivenkovaan ja rangaistuksen uhalla kieltänyt.
Häneltä oli kielletty kahvinjauhantakin ja se työ uskottu nuoremmalle
sisarelle, Susannalle. Mutta tuon uhkakiellon julistettua ei hän saanut
enää koota sirujakaan, joita jauhaissa pirskui myllystä. Kun yritti siihen,
puhtaalla aikomuksella pannakseen sirut myllyn suppiloon, niin
Susanna huusi ja pikku Jussi uskollisena kaikuna jälessä:
--Äitii! Mari jo ottaa!
Sirujen kerääminen tuli Jussin yksinomaiseksi oikeudeksi. Marin eivät
suvainneet sormellakaan edes etäältäkään osoittaa. Siitäkin äkäisellä
tavalla kielsivät. Marilla ei ollut siihen sanomista mitään. Toisilla oli
oikeus puolellaan. Koettihan vain lannistunutta mieltään kohottaa
uhkamielisellä ajatuksella, että kun hän tulee suureksi ja käy
rippikoulun, niin hän sitten jauhaa eikä anna toisten sirujakaan kerätä.
Ja hän syö niin paljon kuin haluaa, kourallisen aina kerralla pistää
suuhunsa!
Se ei kuitenkaan riittänyt lohduttamaan kuin siksi kertaa. Lyödyllä
mielellä istui hän jo toiste Susannan jauhaessa ja nieleskeli ehtimiseen,
kun kahvit myllyssä ratisivat.
Jos olisi saanut yhden pavun! Tai yhden ainoan sirun! Sitten ei olisi
eläissään tahtonut, ei isonakaan, ei juodakaan kahvia.
Aika kuitenkin oli haihduttanut vähitellen halun. Ja siitä oli jo kauan.
Oli aivan kuin uneuksiin joutunut koko asia. Mutta kun nyt hänen yksin
ollessaan kahviastia oli pöydällä, jota ei ennen koskaan ollut tapahtunut,
niin hän sen huomatessaan säpsähti. Ja heti ilahtui hän aivan kuin
jotakin hyvää olisi tapahtunut. Oli niinkuin olisi muistunut mieleen
jotakin viimekesäistä, hyvin, hyvin hauskaa. Hän tunsi suussa
miellyttävän maun ja pureskeli aivan kuin jotakin ratuuttaakseen.
Tuntui niin suloiselle ja hän oli melkein kuin huumauksissa.
--Mutta jos astia onkin tyhjä!

Pettymyksen viha sälähti mielessä. Kuin sen sysäämänä syöksähti hän
pöydän luo ja repäisemällä kiskasi kannen auki.
Astia oli täpösen täynnä mustanruskeita kahvinpapuja. Hän riemastui,
posket karahtivat kuumiksi. Hehkuvin silmin hän katseli astiaan
valikoiden mielessään parhaita.. Oli paljon oikein makeannäköisiä, ja
ne aivan kuin tarjottelivat itseään. Hän rupesi jo sormellaan muuatta
tapailemaan, mutta luopui yrityksestään, pisti kannen kiinni vikkelästi,
pani astian pöydälle ja meni kadunpuoleisesta ikkunasta katsomaan,
näkyikö äitiä tai Susannaa ja Jussia. Palatessaan pöydän luo hiipi hän
varpaillaan. Ja kannen aukaisi hän hammasta hioen ja hyvin varovasti,
aivan kuin kaikki olisi hyvin salaisesti ollut tehtävä. Hän ei joutanut
valikoimaan ollenkaan, otti summassa, kuin olisi ollut hirveä kiire.
Siinä kiireessä hän ei tahtonut saada kantta kiinni. Se aivan kuin piteli
vastaan, ja tuntui, että äiti on portilla tulossa. Hätäyksissään tuuppasi
hän astian pöydälle avonaisena ja pyörähti sohvalle istumaan, toinen
käsi kätkössä vyöliinan alla.
Sydän löi kiivaasti, oli kauhean kuuma ja läähötytti aivan kuin olisi
juossut kovasti. Hän vahti oveen tuijottaen. Aivan kuin päätä huimasi
pelko, että äiti astuu ovesta. Kun ei ovi pitkään aikaan liikkunut, tarkisti
hän korvansa ja kuunteli henkeään pidättäen. Ei vähintäkään ääntä
kuulunut porstuasta eikä portailta. Hän rauhoittui vähän ja käväisi
panemassa kannen kiinni. Tuntui helpommalle. Mutta kauhistutti vielä,
kun ajatteli, että äiti olisi sattunut tulemaan, juuri kun hän oli
kahviastialla ottamassa.
Mutta jos äiti olikin kamarissa tai Sanna ja Jussi! Se oli mahdotonta,
mutta häntä pelotti kuitenkin. Yht'äkkiä tuli mieleen, että siellä on joku
vieras ihminen, aivan tuntematon! Hän sitä säpsähti ja kylmä karsi
ruumista. Ei tahtonut uskaltaa mennä katsomaan, mutta oli kuin pakko
mennä. Parilla hyppäyksellä seisoi hän kamarin kynnyksellä, ja kun
hän tuli kamariin ja tarkasti pöydän ja sängyn alustan vielä kuin
varmuudeksi.
Kamarissa tuntui mukavampi olla. Eihän kukaan voisi arvata hänen
ottaneen, kun hän täällä oli kaukana koko kahviastiasta! Hän istahti
sängynloukkoon, jossa hänellä oli nukkensa ja lelunsa. Oli muka siinä

leikkimässä, jos joku tulisi. Ja nyt oli hän mielestään täyden turvan
takana. Oli oikein hauska, ja hän nautti ajatuksestaan, että nyt saa
maistaa. Hän nauraa hykersi mielessään ja puristi kouraansa, jossa
kahvipavut olivat, raskimatta ruveta vielä syömään. Mutta samassa hän
muuttui vakavaksi ja kuin jollekin toiselle selittäen supatti hän hyvin
hiljaa, että ei hän vasta ota, tämän kerran vain... Tämä yksi kerta ei
haittaa... Jos veisi nyt takaisin, niin voisi äiti tulla, juuri kun hän on
panemassa takaisin, ja äiti luulisi, että hän on ottanut! Hän avasi
varovasti kouransa. Siinä oli kolme papua. Tuon verta, se ei haittaa!
Mutta hyvin epävarmasti otti hän yhden pavun ja puraisi siitä puolen.
Vähän aikaa makusteltuaan sylkäisi hän murut suustansa. Maistui
pahalle, että puistatti.
Itkumielin katseli hän kämmenelleen. Siinä nyt hänen mielestään oli
paljon. Miksi ottikin niin paljon? Miksi ei vienyt heti takaisin kaikkia?
Nyt ei voinut niitä panna astiaan, kun oli tuo puolisko, siitä äiti heti
huomaisi! Mihin hän ne nyt panee?
Hän voivotteli tuskissaan ja oli aivan neuvoton. Kun tulisi äiti, niin
sanoisi hänelle kaikki. Siitä tunsi hän lohdutusta. Mutta kun kolahti
ulkona joku, niin hän säikähti niin, että istui kuin jähmistyneenä. Sitten
tuli tuskan palava ja hirveä hätä ajatellessa, että äiti on porstuassa
tulossa. Hän sieppasi muutaman koreita papereitaan, kääräisi
kahvipavut siihen, pisti myttyrän uuniin väliin ja istahti nopsasti
entiselle paikalleen muka hyvin toimessa leikkimään.
Ei tullut ketään ja hän jäi nukke kädessään kuuntelemaan pörhöllä
korvin.