Lapsia | Page 4

suu auki kadulla ja täällä. Ja nyt se venyi
vielä enemmän ammolleen ja silmät pyöristyivät renkaiksi, kun
tuollainen lupa annettiin. Kaikki oli ollut ja oli niin ihmeellistä. Koko
ilta sitten, minkä hän sai laskea päätä huimaavasta mäestä, oli kuin
satua. Hän oli ihastuksissaan yli äyräittensä, kun hän kotia mennessä
kelkassa istuessaan ajatteli kaikkea muuta ja sitä varsinkin, että saa
laskea Topin mäestä taas huomenna ja ylihuomenna ja vielä sittenkin,
milloin vain haluaa. Se oli jotakin, mitä kannatti kertoa kotona! Ei
rahaa tarvittu, Maija oli niin laittanut. Maija hänestä ei ollut enää oikea
Maija, vaan hyvin erinomainen: stiiknafuulia. Mitä isä ja äiti sanovat,
kun saavat kuulla, että Maija on se!
Maija kulki allapäin. Mieli oli kotia päin lähtiessä painunut. Kotona
tuntui olevan niin hiljaista. Ja sen rinnalla kaikki iloinen pauhu ja melu,
mikä vielä aivan kuin korvissa soi, tuntui pahalle. Hän tuli levottomaksi.
Kotikartanolle tultua, kun näki ikkunasta valon, välähti mieleen kuin
iloista toivoa, vaan mielessään hän näki isän ja äidin olevan äänettömiä
ja vakavia, ja se painoi mielen heti alas. Hän toimitti kelkan korjuuseen
hyvin hiljaa, nousi portaita melkein varpaillaan, hilliten likkaa, joka
toimessaan kompuroi kolisten.
Kun he tulivat sisään, makaili isä sohvalla ja äiti istui kiikkutuolissa
kattolampun alla joku kirja kädessä. Äiti katsoi pitkään heitä, nousi
seisomaan, katsoi, heilutti päätään ja vihelsi.
--Tämä on Iikka, luullakseni, sanoi äiti viimein.--Mutta sinä? viittasi
hän Maijaa.
Maija seisoi ääneti ja koetti katsella itseään ikäänkuin nähdäkseen, että
mikä estää, ettei hän ole Maija.
Hän oli lumessa yltäpäältä, sukat kasassa, kengät auki rihmoista, huivi
päässä takaraivolla ja tukka hapsotti kamalasti, kun se oli hiestyessä

kastunut ja sitten käynyt jäänkuuraan. Toisessa poskessa oli pitkä
verinaarmu, ja hame oli halki.
--Kuka sinä olet?
Iikka yritti jotakin sanomaan, mutta Maija ehti vastaamaan että hän on
Maija.
--Vai Maija! Sittenpä saat, minkä olet ansainnut.
Maija ei ehtinyt vielä oikein selville päästä, kun äiti jo oli uudestaan
hänen edessään vitsakimppu kädessä.
--Äiti! huudahti Iikka niin, että äiti ällistyi häntä katsomaan. Isäkin,
joka oli partaansa nauranut Maijan näölle, unehtui uteliaana
odottamaan mitä Iikalla oli sanottavaa.
Oikein osoittaen kädellä, missä oli onnettoman näköiseksi jäätynyt
vanttu, lausui Iikka sillä äänellä kuin olisi tarkoittanut, että äiti, äiti, elä
satuta kättäsi:
--Stiiknafuulia!
--Mitä? kysyi äiti otsa rypyssä ja kummastuksen äänellä.
Selittävämmin, mutta samalla kuin ihmetellen, kun äiti ei jo kerralla
ymmärrä, vakuutti Iikka:
--Oikea stiiknafuulia!
Äiti pyörähti selin ja hänen hartiansa hytkyivät. Koetettuaan tekeytyä
vakavaksi hän kääntyi ja sanoi:
--Tosiaankin oikea stiiknafuulia! Ja sinä Iikka toinen hyvä!...
Isä, joka oli pidättänyt nauruaan, että vedet silmistä sirusi, purskahti
ääneen nauramaan. Äiti meni isän luo ja piiskoillaan muka uhaten
sanoi:

--Sinä myös muuan stiiknafuulia!
--Ja sinä stiiknafuuliain stiiknafuulia! sanoi isä vetäessään äidin
piiskoineen päivineen viereensä istumaan.
Maija unohti itsensä ja katseli isää ja äitiä hymysuin. Hänestä oli nyt
niin hyvä, että oli kuin itku ja nauru tulossa. Mutta Iikka katsoi suu
auki Maijaa, tyhmistyneenä aivan kuin kaikki olisi käynyt yli
ymmärryksen. Viimein hän sanoi tosissaan isälle ja äidille:
--Ei ole kuin yksi stiiknafuulia!

VALEHTELIJOITA?
Hanna ja Lyyli olivat hyvin toimessa.
Eilen oli nimittäin heidän serkkunsa Olga käynyt näyttämässä uutta
päällystakkiaan ja oli selittänyt, että kun hän oli käynyt kaupungilla
äitinsä asialla, niin olivat kaikki ihmiset katsoneet häntä. Varsinkin
herrasväki. Hänellä kun oli kevättakki, jota ei ole kuin herrasväen ja
muutamien rikkaitten lapsilla! Olga oli mielestään vähän niinkuin
herrasväen lapsi ja niin se tuntui hänen serkuistaankin.
He ihastuksella ihmettelivät Olgaa. Olivat menneet portille katsomaan
hänen jälkeensä. Olgalla hameen helmat hemsahtelivat niin sievästi!
Voi, voi jos heilläkin olisi kevättakit! Vaan kun ei ollut kuin pitkät
nutut, niin että ei hameen helmat näkyneetkään eivätkä päässeet
heilumaan.
--Jos Jumala sallisi löytää kadulta seitsemänkymmentäviisi penniä, niin
ostettaisiin mekin kevättakit! sanoi Lyyli.
Mutta Hanna selitti, ettei niin vähällä saa, vaan pitäisi olla paljon
enemmän kuin markka.
--Jos Jumala sallisi löytää sataviisikymmenen markkaa! toivoi heti

Lyyli. Ja sisään mennessä kulki hän kumarassa ja katseli tarkkaan aivan
kuin neulaa etsien.
Maata pannessaan illalla hän oli rukoillut, että Jumala pudottaisi sen
rahan heidän portaittensa eteen, josta hän sen löytäisi aamulla. Heti
herättyään hän oli käynyt katsomassa, oli penkonut multaa ja kaivanut
kuoppiakin, ja oli vihassa, kun ei löytänyt. Olihan ennenkin semmoista
tapahtunut, että vaikka kuin oli rukoillut, niin ei ollut saanut, vaan ei
hänellä ollut mitään haluttanutkaan niin hartaasti kuin kevättakkia. Hän
melkein itki.
Mutta päivemmällä, kun äiti oli mennyt johonkin asialleen, että olivat
kahden kotona, otti Hanna äidin punaisen röijyn, jota äiti piti kotosalla
työssään, ja koetti sitä, eikö se sopisi kevättakiksi. Hän kulki huoneessa
ja heilutteli ruumistaan, että hameen helmat hemsahtelivat.
Lyyli ihastui äärettömästi, ja alkoi pahoa kun ei hänellekin ollut röijyä.
Hanna haki vintistä äidin mustan pyhäröijyn ja antoi punaisen Lyylille.
Ja sitten koettivat yhdessä kävellä ja olla. Lyylikin osasi heiluttaa
hyvästi hameitaan, kun Hanna vähän opetti. Heistä molemmista oli
hauska, varsinkin Lyylistä.
--Näitä kaikki luulevat oikeiksi kevättakeiksi, eikö luullakin? kysyi
Hanna.
Lyyli vakuutti. Ja hänestä ne olivatkin aivan oikeat. Hihatkin, jotka
olivat niin