Lapsia | Page 3

ja saisi laskea

Topin mäestä!
Kuin varkain tuli Maijan suusta:
--Saanko minäkin juosta kilpaa?
--Ei tammoja! oli Ville heti vastaamassa.
Mutta Topin Kalle lupasi ja toiset pojat olivat siitä mielissään. Kaikissa
paloi toivo, että Ville voitettaisiin, vaikka ei Maijaan osattukaan
luottaa.
Maija tempasi päällysvaatteen yltään, silmäsi kengänrihmojaan,
olivatko kiinni, ja asettui rohkeasti Villen kanssa rinnan. Topin Kalle
luki: yks kaks kolme!
Pojat remahtivat nauramaan. Maijan juoksu näytti niin hullunkuriselle
Villen rinnalla. Mutta kun Maija pysyi rinnalla ensimmäiseen
kadunkulmaan saakka, josta kilpailijat kääntyivät toiselle kadulle, niin
muuttui poikien nauru toivon iloksi. Uteliaina rupesivat odottamaan
kilpailijoita sillä aikaa, kun olivat näkymättömissä. Tunnustettiin, että
Maija on poikaa! Vaikka ei voittaisikaan. Ja sillä koetettiin kuin
himmentää Villen arvoa, niin että ei voisi kehua olevansa stiiknafuulia.
Kilpailijat tulivat taas näkyviin. Ensin tuli Ville, joka pyörähti
vikkelästi nurkan ympäri, vaan samassa tuli Maijakin kuin pyssyn
suusta. Hän tavoitti minkä käänteessä oli jäänyt jälkeen, niin että yhtä
aikaa tulivat perille.
Alettiin huutaa, että Ville ei ole voittanut! Ja siitä oli ilo, sillä Ville ei
voinutkaan olla nyt stiiknafuulia! Ville intti, että hän oli 5 sentimetriä
edellä. Se kun synnytti jyrkän vastustuksen poikalaumassa, niin Ville
peruutti vähän ja vakuutti olleensa justiin 4 sentimetriä Maijasta edellä.
Ei millimetriäkään myöntänyt poikalauma, ja kun muutamat alkoivat
arvella, että Maija oli edellä, niin suostui Ville siihen, että yhtä aikaa
olivat. Hän rupesi heti syyttämään kenkiään, että kun ovat uudet, niin
ovat jäykät juosta. Joku tiesi, että Ville oli saanut nuo kengät jo
syksyllä.

--Syksyllä? sanoi Ville puoleksi kysyvästi, puoleksi matkivasti poikaa.
--Syksyllä! vakuutti toinen.
--Etkö muista? Nuo kengät oli ensi kertaa sinulla, kun putosit Tirilän
kaivoon. Sinä itkit, kun pelkäsit, mitä kotonasi sanotaan, kun uudet
saappaasi kastuivat, ja mentiin Pyhtiselle niitä kuivaamaan.
Ville ei voinut kumota asiaa, mutta selitti, että hän ei ole saappaita
pitänyt sittemmin muulloin kuin joulun aattoiltana ja nyt. Sitä ei
uskottu, ja kun ruvettiin miehissä tarkastamaan, niin tultiin siihen
huomioon, ettei niissä ollut enää uutuuden kankeus haittana, vaan
olivat niin taipuisat, että toisesta pääsivät varpaatkin näkyviin.
Seottaakseen koko jutun kengistä, kun pojat olivat saaneet pahasti ivan
aihetta, rupesi Ville kovalla äänellä kehumaan, että jos vain avojaloin
juostaisiin, niin hän voittaisi Maijan. Maijasta ei olisi yrittääkään, vaan
olisi sama kuin juoksisi toisaalle päin!
Mutta siihen oli Maija jo avojaloin ja tuupattuaan kengät ja sukat Topin
Kallen käteen hän seisoi vaatimassa Villeä koetukseen. Ville
jänistämään. Syyksi teki, että oli liian pakkanen avojaloin juosta.
Silloin alkoi kuulua ääniä, että Maija on stiiknafuulia, koska Ville ei
uskalla enää yrittää. Yht'äkkiä Ville alkoi riisua kiireellä kenkiään.
Hänen oli pistänyt päähän salainen tuuma, että syrjäkadulla, kun ovat
toisten näkyvistä, hän tuuppaa Maijan kumoon.
Asettuessaan Maijan viereen hän löi rintaansa ja lausui:
»Stiiknafuulia!» Ja hän sai poikien hyvän toivon Maijan voitosta
horjumaan. Se meni luihin ja ytimiin tuo sana! He katuivat, että olivat
yllyttäneet uuteen kilpailuun.
Jo näkyvissä ollessa silpasi Maija edelle. Sitä riemua, mikä syntyi
poikajoukossa! Jotkut maltittomimmat jo mainitsivat stiiknafuuliaa
Maijan kunniaksi. Ja kun kilpailijat tulivat perille, Maija melkoisesti
edellä, huusi poikalauma, että kadut kaikuivat:
--Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!...

Villen mieltä karvasteli. Noin hyvä sana ja hänen omasta suustaan
toisen kunniaksi!
Hän rupesi hyvin toimessa selittämään pojille, että stiiknafuulia ei ole
mitään kieltä, ei venäjää eikä ameriikkaa! Ja koettaen nauraa
halveksivasti sanoi hän, että stiiknafuulia ei merkitse mitään. Mutta
hänen selityksensä ja vakuutuksensa olivat kerrassaan turhia.
Stiiknafuulian ei tarvinnut olla mitään kieltä, mutta se nyt merkitsi
jotain ja merkitsi paljon! Eikä Ville voinut itseäänkään vakuuttaa. Tuo
sana vihloi hänen korviaan ja kaiveli sydäntä, kun hän kinoksessa
äänettömänä ja allapäin kenki, poikien hokiessa stiiknafuuliaa.
Maijaa, joka istui kelkassa, kenki Topin Kalle hellin käsin ja rakkain
mielin. Kun vielä Kalle lupasi hänen ja Iikan laskea kelkkamäestä
kahtena iltana, sai Maija rohkeutta kysyäkseen, saako laskea vielä
kolmantenakin, jos laskee siitä kerran seisaallaan.
Kysymys herätti hämmästystä ja ihastusta poikajoukossa. Topin mäestä
ei uskaltanut seisaallaan laskea kuin Kurolan Eetu. Muutamissa oli
herännyt jo täysi luottamus Maijaan kaikessa ja he kehuivat etukäteen,
että Maija laskee, mutta toiset epäilivät. Kaikki halusivat nähdä yritystä.
Koko poikalauma seurasi senvuoksi Maijaa, joka Iikan kanssa oli
istutettu kelkkaan, ja poikia vetämään, minkä kilvalla ja pienellä
riidallakin kelkan jutkoon mahtui.
Suurella melulla hänet tuotiin Topin kartanolle. Ja sitten syntyi
hiljaisuus, kun hän nousi mäelle. Arvelematta hän heittäytyi mäkeen,
seisoi tanakasti, mutta alaliepeessä kaatui ja luisti pitkän matkaa
selällään. Teliinin Ville nauraa hohotti niin suuresti että kartano raikui.
Kaikki muut olivat hiljaa. Maija oli uskaltanut, ja se jo oli kunniakasta
heistä. Sydämestään he olisivat suoneet hänen onnistuvan. Kun Maija
juoksi uudestaan mäelle ja teki toisen yrityksen, niin seisoivat katsojat
joka jäsen jännitettynä aivan kuin tukeakseen häntä ja jokaista pelotti,
että Ville saa taas nauraa. Riemulla, kiihkeällä innostuksella huudettiin
sitten:
--Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!...

Vähän kuin häpeissään puikkelehti Maija joukon läpi, jossa jo oli
tyttöjäkin. Hän istahti ujostellen toimettomana kelkkaan, jota Iikka
piteli. Mutta iloissaan hän oli. Ja iloisemmaksi tuli, kun Topin Kalle
lupasi Maijan ja Iikan laskea milloin vain haluavat.
Iikalla oli ollut yhtämittaa