Lapsia | Page 2

selittää, miten nuken saattaa korjata. Ja hän lupasi Eevalle näyttää
lahjansa, kutsuen Eevan kamariin.
Eeva unohutti surunsa ja ihastui heti laatikkoon. Sakset olivat kauniit
hänestä, vaan varsinkin laatikko. Jaakko lupasi Eevalle laatikon, sitten
kun on äiti saanut saksensa. Jaakko näytti ja selitti, että hän oli pannut
kirjekuoren siihen, että luultaisiin laatikon ja saksien tulleen postissa
Amerikasta. Eevasta se oli erinomaista ja mukavaa.
--Kuule, Jaakko! Ei sanota kenellekään! Sanotaan Esterille, että ei
sinulla olekaan sakset, vaan muuta.
Eeva sai Jaakon innostumaan. Ja kun hän sanoi Esterille, niinkuin Eeva
oli neuvonut, että hänellä ei olekaan sakset, vaan muuta, jolloin Eeva
tekeytyi sen näköiseksi, että se muu on hyvin erinomaista, niin Jaakko
aivan uskoi, että Esteri niin luulee, varsinkin kun Esteri alkoi Eevalta
kysellä, kun tämä näytti niin hyvillään ja salaperäinen olevan.
Melkein entisellään oli Jaakon asia ja alkoi taas jännittää. Hän ei
tahtonut malttaa odottaa iltaa ja lahjojen aikaa. Heti kun joulukuusi oli
sytytetty, hän meni ulos lahja kainalossa hyvin salaa, mutta viskattuaan
sen, tuli hän heti itse jäljestä uteliaana näkemään ja kuulemaan.
Esteri otti lahjapaketin lattiasta ihastuneena, kun oli niin sievä laatikko.
Hän luki kirjekuoresta: »Korkeasti kunnioitettava Herra Pastori
Hieronymus Räyhä----»
--Ei se ole tänne! ehti jo äiti sanoa, mutta Eeva väitti, että on se! Ja
selitti, että siinä on kannessa oikea kirjoitus: äidille, mutta kirjekuori on
vain sitä varten pantu, että sakset ovat tulleet postissa Amerikasta.
Esteri purskahti taas nauramaan ja Jaakko pujahti kamariin pimeimpään
loukkoon. Hän häpesi niin, että itki. Vaikka kuuli äidin ihastelevan
saksia, niin ei se mieltä parantanut. Hän toivoi, että Esteri sairastuisi ja
kuolisi!

Sitä hän mielessään hautoi eikä häntä saatu koko iltana loukosta, ei
hyvällä ei pahalla. Tälle maailmalle tietämättömänä nukuksissa hänet
sieltä vihdoin kannettiin sänkyynsä.

MAHTISANA
Ei ollutkaan hauska sunnuntai, kuten tavallisesti. Isä ja äiti eivät olleet
päivälliseltä asti ainoatakaan sanaa vaihtaneet. Lapsetkin, Maija ja
Iikka, olivat olleet hiljaa. He istuivat erillään, Iikka tuolilla sohvan
päässä, mihin näki ikkunasta kuun, Maija ikkunan ääressä ja katseli
kadulle, missä liikkui lapsia suksilla ja kelkoilla. He eivät olleet
rohjenneet ääntää edes kuiskaamalla sen vertaa, että olisivat ulospääsyä
pyytäneet. Niin hiljaista oli ollut koko tämän sunnuntain iltapuhde, että
kun äiti äänsi, kehottaen lapsia ulos menemään, jokainen melkein
vavahti.
Sanaa lausumatta he lähtivät, Maija oikein hiljaa hiipien. Kartanollakin
puhui vielä kuiskaten neuvotellessaan Iikan kanssa, mihin mäkeen
lähtisivät. Ei ollut oikeastaan halua mihinkään. Mutta kun tulivat
kadulle ja joka taholta kuului lasten iloista huutoa, niin virkistyi mieli.
Maija istutti Iikan kelkkaan ja lähti juoksujalassa vetämään. Ikävä
mieliala aivan kuin lohkeili paloina ja polkeutui jalkoihin.
Muutamalla kadulla oli suuri poikalauma kadun kulmassa. Sitä
päätettiin poiketa näkemässä, mitä siellä oli tekeillä.
Oli kilpajuoksu. Topin poikien toimeenpanema. Juostiin risteyksen
ympäri ja palkintona oli maksuton ilta Topin poikien kelkkamäessä.
Teliinin Ville oli voittanut tähän asti, kaikki kolme kertaa, jotka oli
juostu. Kolme maksutonta iltaa oli hänellä Topin mäessä. Mutta niistä
hän ei välittänyt, vaan ainoastaan kunniasta! Kolmannella kerralla hän
oli voittanut Topin Kallen, joka kunnian vuoksi oli koettanut. Nyt ei
ollut ketään, joka uskalsi lähteä kilpailuun!
Ville kehui itseään ja komeili. Hän selitti Maijallekin voittonsa,
raukoitteli häviölle jääneitä kilpailijoitaan ja vielä enemmän toisia,

jotka eivät olleet uskaltaneet koettaakaan. Ja itseään ylisti. Hän oli
poikaa!
Mutta se oli hänelle liian pieni arvonimi, se oli niin tavallinen,
kerrassaan mitätön. Hän takaisi itse uuden mahtisanan:
--Minä olen stiiknafuulia!
Stiiknafuulia? Pojat hämmästyivät. Kukaan ei tiennyt mitä kieltä se oli
ja mitä se merkitsi. Mutta mahtavalta se kuului. Jos Ville olisi sanonut,
että hän oli paras koko kaupungissa, niin olisi voitu väittää vastaan ja
kumota Villen väite. Mutta mitä kykeni kukaan panemaan tuollaista
sanaa vastaan, jota ei oltu koskaan kuultu. Ville huomasi, että jokaisella
meni suu umpeen, ja entistä ylpeämpänä pyörähti hän poikajoukossa,
pää pystyssä ja rinta kohona lausui toistamiseen:
--Stiiknafuulia!
Hän lausui sen sillä äänellä, kuin olisi ollut se kaikkein korkeinta, mitä
voi ajatella ja mitä ei millään muulla sanalla voi lausua. Semmoiselta se
toisistakin tuntui.
Vaan Maija ei kuunnellut Villen kerskumisia, tuskin huomasi ollenkaan.
Hän ajatteli, että jos hänkin saisi juosta kilpaa, voittaisi ja saisi laskea
Topin mäestä! Topin mäki oli korkeampi kuin muut. Ja se oli ollut
Maijan ainainen halu ja toivo, että joskus saisi siitä laskea. Olivat Iikan
kanssa pyytäneet jonkun kerran äidiltä rahaa--5 penniä, mikä oli maksu
kahdelta illalta--vaan äiti ei ollut antanut. Ja kun Maija oli kuullut, että
Topin pojat olivat antaneet Kurolan Eetun laskea aina ilmaiseksi, kun
Eetu oli laskenut seisaallaan, niin oli Maijakin sitä varten harjoitellut
muista mäistä laskemaan seisaallaan. Vaan ei ollut koskaan viitsinyt
Topin pojilta kysyä. Ja nytkin ujostutti kysyä, saako hänkin juosta,
ujostutti se, kun hän oli tyttö. Villelle luuli hän kestävänsä juoksussa,
sillä viime kesänä oli hän kerran juossut hänen kanssaan. Ville kun oli
tullut heitä tyttöjä vastaan maantiellä ja ilkeyksillään muutamalta
kaatanut marja-astian, niin oli hän lähtenyt Villeä ajamaan. Melkein
kilometrin olivat juosseet, mutta lopultakin oli hän saanut Villen kiinni.
Turkanen, kun halutti koettaa! Ajatella, että voittaisi