Lalli | Page 8

on matka lyhyempi! Niin ... niin. Nyt olenkin jo kulkenut
Kauemmas muita ihmisraukkoja; Siis syystä istun tähän levähtämään.
(Istuu rahille.)
LALLI. Minusta näkyi äsken sivumennen Kuin olisivat talon karsikot
Kaikk' olleet riutuneet? En pihlajaa Ma nähnyt enkä pyhää paastakaan
Sen juurella. Ja entäs varjokuuset, Joidenka suojaan maistiaiset
pannaan, Niit' en mä -- kummaa kyllä! -- havainnut. Mut lienee näköni
mun pettänyt?

TAIMO. Ei -- Hitto vie! -- te näitte suoraan oikein!
LALLI. Ne ovat riutuneet! Se talolleni Ei hyvää aavista!
TAIMO. Nyt petytte. Ne kirveell' ovat katkaistut. Sen kohta Havaitsin
ihmeekseni.
LALLI. Katkaistut! Ken onnetoin ois Lallin karsikoita Rohjennut
loukata! Mut joudu kohta Ja ota asiasta tarkka vaari!
(Taimo menee.)
Seitsemäs Kohtaus.
LALLI (Yksin). Eriskummalliselta tuntuupi Taas omain ortten alla
oleminen! Kuink' iloisesti seinän hirretkin Mun vastahani tuolla
hymyilevät! Ja hiilet punaposket takassa Ne jupisevat terve-tuloansa!
Jos miestä kaunistaisi kyyneleet, Niin tällä haavaa valmis olisin Ma
ilost' itkemään! -- se suorastaan Mun täytyy tunnustaa. -- Oi kotia! Oi
kultaista! Mit' ovat kaikki retket Ja kaikki mailman yritykset, vehkeet
Suloiseen kotirauhaan verrattuina! Ei maistu mikään simaisemmalta
Kuin leipä kotipöydän kantama Ja oudon juomat kalliimmatkin ovat
Vaan pelkkää vettä kotikaljan suhteen! Mut miss' on emäntä, mun
armaani? Jo sydämeni sykkii vilkkaammin Ja kerkeämmin virtaa vereni
Kun hetki toivottu tuo lähestyy Mi lemmittyni saa mun syliini! Ja Ilmar
sitte! pieni hempukka, Mun silmieni kaunis ihannes! Hän vielä juoksi
paitaressuna, Kun hänen lähteissäni viimein näin; Nyt lie tuo rakas
paljon kasvanutkin?
(Taimo tulee.)
Kahdeksas Kohtaus.
LALLI ja TAIMO.
TAIMO. Katkaistut ovat kalliit varjopuut, Mä kirveen haavat selvään
selitin.
LALLI. Mun mielein tuosta vähän synkistyy, Mut kovin kostan tämän

ilkityön Ja hengen vaadin korvaukseksi Mä tekiältä!
TAIMO. Voitte vaatia Viel' enemmänkin! Suun ja silmät hältä Ja
kenties korvatkin! -- mä riistäisin Jos saisin kynsiini sen heittiön!
LALLI. Tuo olisiko kristittyjen työ? He kenties ovat käyneet täälläkin.
TAIMO. Sit' en mä tiedä, hyvä isäntä!
(Itsekseen.)
Sen tiedän vaan, että nyt menen kumppaneilleni kaikelle talon väelle
kertomaan matkastani. Voi, kuinka paljon minulla ompi juttelemista!
Mitä eriskummallisia olen nähnyt ja kuullut! Niihin nyt oikeastaan ei
tarvita liikaa hyvitystäkään, mutta minä tunnen luontoni ja tiedän, ett'en
ma luovu vanhasta tavastani. Hei miehet! Voidelkaa nyt korvanne
talilla, että sanani niistä helpommin pääsevät luiskahtamaan sisään!
Mutta ihmetellä saatte! -- Ja te naiset lerppahameet! -- Kyllä kerran
silmiänne tuijottelette, kun kuulette minun Vienan ihmeistä haastelevan!
-- Niin. Jos edeltäpäin laskisin muutamia painavia temppuja muistooni.
LALLI. No mitä mietit Taimo? Arvella Sa ehkä voinet mitä merkinnee
Talossa tämä haudan hiljaisuus?
TAIMO. En sitä arvata voi, isäntä!
(Itsekseen.)
Jospa hän soisi mun rauhassa mietiskellä! -- Minun on käärmeillä
alkaminen, että kauhistus ja hirmu kohta syttyvät kuulioissani... Siis...
Tulipunaiset käärmeet, paljon suuremmat kuin täällä metsän suurimmat
hongat, joille luonto on lahjoittanut kalliin puheen lahjan;
mahdottoman suuret niin kutsutut lumihärät kymmenellä päällä,
kymmenen sarvea jokaisessa päässä ja kymmenen silmää jok' ainoassa
sarvessa; ihmisillä suden naama ja pitkä hevosen harja niskassa;
Jumalan kuva kaukaa pilvien toiselta puolelta ulottuva lähes maahan
asti. Oojaa! Oojaa! Onhan niitä siinäkin ensi maistiaisiksi ja kyllä niistä
sitte vielä parempiakin syntyy.

(Menee.)
LALLI. Siis ovat karsikkoni pilatut! Se taaskin onnetoin ol' ennustus,
Sill' ikivanhat tarut kertovat, Ett' onni kohta luopuu talosta Kun
hävitetään talon varjopuut Ja pyhät paadet.
(Kerttu tulee.)
Yhdeksäs Kohtaus.
LALLI ja KERTTU.
KERTTU (Itsekseen). Pyhä neitsyt! -- Lalli!...
LALLI. Ah, armas Kerttu!
(Lähestyy Kerttua.)
KERTTU (Itsekseen). Mitä sanoisin?
LALLI. Sinulla eikö, ikävöittyni, Nyt ole tervetuliaisiksi Sanaakaan?
KERTTU (Antaa kätensä Lallille.) Tervetultuasi Lalli Taas kotia!
LALLI. Niin Kalman kylmästi! Töin tuskin tarjot mulle kätesi; Voi,
ennen aina riensit rinnoilleni Poiss' oltuani lyhyenkin hetken!
KERTTU (Itsekseen). Hän puhuu totta! (Ääneen.) Sydämellisesti Sa
olet tervetullut!
LALLI. Käytökses Ja äänes toista mieltä osoittavat. Ah Kerttusen'! --
en ole tervetullut!
KERTTU. Vaan olet -- miksi sitä epäilet? (Itsekseen.) Oi, tue mua
Herra Kristus!
LALLI. Kerttu! Sa lapsuudesta rakastettuni! Kuink' olen ikävöinnyt
sinua Ja toivotellut sitä hetkeä, Ett' taasen saisin sinun kohdata! Nyt
vihdoin viimein saavun kotia Ja sydämeni sulaa ilosta -- Mut et sä

kultain riennä syliini, Et ilosilmin tule tyköni, Vaan olet kylmä niinkuin
talven jää! Voi tätä katkeruutta! Rakkaus, Jonk' ennen muistat mulle
vannonees' On poissa ollessani sammunut!
KERTTU. Se sammunut ois! -- Ei! Ei! Sinua Ma olen lempinyt ja sinua
Ma lemmin, Lalli, hamaan kuoloon asti!
(Hän vaipuu Lallin rintaa vastaan.)
LALLI (Syvästi liikutettuna.) Voi Kerttuseni! ... kaunis kultani! Nyt
olen onnellinen! Minulle On taivas taasen maahan vaipunut Ja
autuaiden autuus taivaan kanssa! Voi Kerttu, kuinka onnelliseksi Nyt
tunnen tänä hetken' itseni! Sa lemmit mua, mitä minulta Siis voisi
puuttua? Ei pienintäkään!
KERTTU (Hyökkää seisomaan. Itsekseen). Haa! Suonissani jäähtyy
vereni! Hän ompi jumalaloin pakana! Rinnoilla pakanan mä lepäsin!
LALLI. Niin olen sua ikävöinnyt Kerttu, Kuin kevät-yönä luonto
ikävöitsee Auringon nousemista. Hartaasti Nyt pilvein pitäjätä väkevää
Mä kiitän tästä ilohetkestä!
KERTTU (Itsekseen). Hän pilvein pitäjätä kiittelee! Voi kauhistusta!
LALLI. Tuokioksikaan Et ole mielestäni eksynyt, Vaan kaiken matkan
kuluessa olit Sä mulle tähtenä, min perille Mä ikävöitsin jälleen