Lalli | Page 7

lapseni Sun suruasi moiti, mut en saa Mä
myöskään mieles jälkeen puhua Kun ois se Herran mieltä vastahan. Jos
voit sä jotakuta kärsiä Hyväksi Jumalan, jos Hänelle Sa mielit antaa
lahjan mieluisen Ja veron kelvollisen maksaa hälle, Jos autuus sinulle
on kalliimpi Kuin mailma menoinensa kaikkineen -- Niin jätä meille
poikas Ilmari. Ett on hän paljon hyvää saava aikaan Kun mieheksi hän
kasvaa -- sen mä toivon.
KERTTU (Hetkisen mietittyänsä). Niin tapahtukoon tahto Herran!
PISPA HENRIK (laskee siunaten kätensä hänen päänsä päälle).
Aamen!
(Torvien soitto kuuluu etäältä.)
ANDRAEAS. Jo kuuluu ääni torvien Ja väkenensä Maunu ritari Nyt
lähestyy...
PISPA HENRIK. Siis pitää meidän mennä.
ANDRAEAS. Myös Ilmarin me kanssamm' otamme.
KERTTU. Nyt jo! ... näin pian ... ja niin arvaamatta Ei lapsen ikä vaadi
kiirettä, Kun on hän vasta kuuden-vuotias!
PISPA HENRIK. Jos tänäpänä jotain laimin-lyömme, Se huomenna voi
olla myöhäistä. Tää asia myös on niin tärkeä Ett'emme valtaan hurjain
sattumusten Saa sitä jättää.
KERTTU (Ottaa Ilmarin syliinsä). Rakas Ilmari! Sä lemmittyni! ...
armahimpani!...
ILMARI. Miks' olet surumielin, äitini?

KERTTU (Suutelee Ilmaria). Oi Ilmari, mun kultain! (Hän laskee
Ilmarin lattialle. Itsekseen). Koska on Tuo Herran tahdon mukaan,
miksikä Mun heikko sydämeni nurisee Ja valittaa?
ILMARI. Sä ällös sure, äiti!
KERTTU. En sure, en! vaan olen iloinen.
ILMARI. Mut kyynel riippuu sinun silmässäs!
KERTTU (Suutelee Ilmaria innokkaasti). Sä tulet onnelliseks Ilmari! --
Jos Jumala niin sallii...
ILMARI. Pispaksi Ma tulen äiti!
KERTTU. Siksi tullakses Sun pitää mennä pispan kanssa nyt...
ILMARI. Tuon kauniin lakin saanko -- jos ma menen?
ANDRAEAS. Saat vielä kauniimman!
ILMARI (Antaa kätensä pispa Henrikille). Niin mennäänpäs!
(Kaarlo tulee.)
KAARLO. Mun tänne ritar Maunu lähetti. Hän pyytää teitä rientämään.
Tää seutu Ei ole enää vakaa olo-paikka Kun vihollisten etujoukot tänne
Jo lähestyvät lähestymistänsä.
PISPA HENRIK. Me kohta tulemme!
(Kaarlo menee.)
KERTTU (Sulkee Ilmarin syliinsä). Oi Ilmari! (Laskee hänen taasen
lattialle. Itsekseen.) Sä sydän syntinen et vaikene! Tää katkeruuden
malja katkerin! (Ääneen.) Sa ollos onnellinen Ilmari!
ILMARI. Tulethan myötä äiti? Sinutta En lähde!

KERTTU (Ottaa Ilmarin syliinsä. Puhkee kyyneliin.) Ole kultain
surutta!
(Ilmari sylissänsä juoksee hän äkisti ulos ovesta.)
ANDRAEAS. Hän kauniin kilvoituksen kilvoitteli!
PISPA HENRIK. Vaan sitä nähdessäni iloita En taida, sillä
omatuntoani En tunne oikein rauhoitetuksi. Mut suokoon Herra kaikki
parhaaksi!
(Pispa Henrik ja Andraeas menevät.)
Kolmas Kohtaus.
JOHANNES (yksin). Voi kuinka ihana! Niin kauniin kaunis Kuin
kesän ruusu-kukka hehkuva! Ma olin narri, että kuoloon asti Ma luulin
kuvan Magdaleenani Mun mielessäni säilyvän! Oi toki, Kuink' on tuo
nainen ihana ja kaunis! Nyt hurjat tunteet, kauan levättyään, Taas
heräävät mun sydämessäni, Jon taivaalle ma lupasin. Pois täältä! Ma
muutoin joudun uhriks perkeleen!
(Kerttu tulee kiiruhtain sisään.)
Neljäs Kohtaus.
KERTTU ja JOHANNES.
KERTTU (Heittäytyy polvillensa). O, Herra Kristus! kuinka katkera
Nyt ompi luottaminen sinuhun!
(Peittää kasvonsa käsillään.)
JOHANNES (Katselee Kerttua epävakaisesti, astuu muutamat askeleet
oveen, päin, vaan kääntyy takaisin, tarttuu Kertun käteen ja suutelee
sitä äkisti). Jää hyvästi!
(Johannes menee kiiruusti pois. Kerttu hypähtää ylös.)

Viides Kohtaus.
KERTTU (yksin). Haa! Mikä ääni tuo Ja mikä suutelu! -- Ma vapisen...
Tuo itse pahahenki oliko Kuin mua miehen hurskaan puvussa Näin
säikähdytti? Taikka näinkö aaveen? Ken olisikaan ollut huoneessa Kun
kaikki täältä äsken menivät Ja yksin jäin? -- Mut en mä varmaan tiedä
Mit' olen nähnyt, mit en ole nähnyt... Mun särkee aivojani... Mitenkä
On laitanikaan? -- Mitä tehnyt olen? Heitinkö lapseni? -- En kuitenkaan
Niin tehnyt, hurja!
(Juoksee kehdon tykö.)
Tyhjä! Hän on poissa! En ymmärrä... Ah Ilmar! Ilmari!
(Juoksee ulos ovesta, mutta palajaa kohta jälleen takaisin hiukset
hajallansa.)
Haa onnetonta minua! En mitään Mä kuullut enkä nähnyt, vaikka
juoksin Ja vaikka huusin! Yksin taivahalla Kuu loisti heloitteli kylmästi
Ja metsät luonnon kaiken vaietessa Ivaten huutojani matkeivat. Mut
Ilmari on poissa! Iloni On poissa! Tule, tule takaisin! Voi riennä Ilmar
äitis sylihin!
(Kuuntelee.)
Haa kovarintaista kuin minua Ei kuule eikä anna vastausta, Vaikk' oli
äänensä niin rakas mulle!
(Polvistuu kehdon viereen ja suutelee vuodetta.)
Täss' äsken levollisna lepäsi Hän, niinkuin luonto lepää tyvennä Ja
rauhallisna kevät-aamusilla. Kuink' usein olen häntä katsellut Täss'
ilosilmin! -- Saanko milloinkaan Nyt enää nähdä häntä? Saanko? Ah!
En koskaan! --
(Hypähtää ylös. Kiivaasti.)
Ilmar parka! Oma äitis Sun viattoman syöksi armotta Elämän
kuohuville aalloille Ja myrskyisille...

(Keskeyttää äkisti, kätkee kasvonsa käsiinsä ja on hetken ääneti. Sitte
ottaa hän kultaisen Kristuskuvan povestansa, painaa sen ensin kovasti
rintaansa vastaan ja suutelee sitä sen jälkeen.)
Miksi syntinen Ma mailmallisia taas vaikeroitsen; Suo Herra lapsellesi
anteeksi! Äläkä suutu hurskas minuhun!
(Panee Kristuskuvan takaisin poveensa. Huoaten ja kyyneleitänsä
pyyhkien.)
Sen enempää en tuota ajattele, Vaan ryhdyn tyytyväisnä askareisin.
(Hän menee. Kohta hänen mentyänsä, tulevat Lalli ja Taimo kantaen
laukkuja ja muita matka-kalujansa.)
Kuudes Kohtaus.
LALLI ja TAIMO.
LALLI (Purkaa taakkansa, lattialle). Nyt jääkää tuohon
matkakumppalit Te uskolliset!
TAIMO (Tehden samaten). Ropsis! ystäväni! En pyydä teitä enää
rääkätä.
(Itsekseen.)
Hohhoh! Nyt pääsin vihdoin kotia! Voi! -- Olipa se surman pitkä matka
Tuo matka Vienan maalle! Manan tie Ei suinkaan ole vaaksaa pitempi!
Mut Hiitehen