Kyläkertomuksia | Page 8

muuten toivon mukaan käy, niin olen minä silloin pitäjään parhaita
miehiä". Alfhild kävi niin iloiseksi, ett'ei tiennyt, mitä teki. Tuo oli
hänen mielestään niin verrattoman viisaasti ajateltua. Nyt ei hänen
tarvinnut peljätä pitäjään juoruja, eikä vanhempiaan. Kun hän
tuommoisena tuli kotiin, saisivat he kunnialla ja kaikkien hyvien
ihmisten suostumuksella mennä yhteen. "Tuo oli viisas tuuma", sanoi
hän ääneen, mutta kävi samassa niin hämilleen, ett'ei uskaltanut katsoa
ylös, vaan siirtyi Leivistä pois ja hypisteli pähkinäpuun oksaa.
Leiv myöskin ujostui kuullessaan noin suurta ylistystä; hämmentyi,
eikä tiennyt kuinka pääsisi alkuun taas. Viimein täytyi Alfhildin ottaa
kiinni. "Kuinka kauan sinä tulet olemaan Amerikassa?" sanoi hän.
"Ooh, neljän vuoden päästä on minussa kyllä jo siksi miestä, että voin
ottaa talon huostaani; silloin minä tulen, jos vaan ... muuahta asia kävisi
toivoni mukaan. Mutta siitä juuri kaikki riippuu; ellen siinä onnistu, ei
minua kukaan enää täällä näe". Nyt se tulee, ajatteli Alfhild ja väristys

alkoi uudelleen. Leiv hengitti raskaasti: "Ja sinusta se riippuu, Alfhild".
Alfhildin rinta kohoili niin, ett'ei hän saanut sanaakaan suustansa. Leiv
jatkoi kiiruusti, ikäänkuin välttääkseen väärinkäsitystä: "Sitä se oli, kun
minun tänä iltana piti sinulle sanoa. Tuon Haugstadi-illan jälkeen en
ole saanut hetkenkään rauhaa; sinä tulit vastaani joka paikassa, ja minä
kuljeksin, kuin pyörtynyt. Sinun tähtesi minä Amerikaan menen, sillä
sitten... Mutta elä nyt hämmästy, jos sinulta jotakin kysyn". "En..." "Jos
minä noin neljän vuoden perästä tulen takaisin Amerikasta, niin silloin
ehkä sinä olet ... naimisessa?" "En", vastasi Alfhild. "Taikka
kihloissa?" kysyi Leiv vapisevalla äänellä. -- "En", kuiskasi Alfhild.
"Ooh, Jumala siunatkoon sinua, tyttö, voitko luvata minulle sen?"
rukoili Leiv; hän oli niin iloissaan, että Alfhildille tuli vedet silmiin.
"Voin kyllä", vastasi hän. Leiv tuli lähemmäksi, jännitettynä, aivan
kuin henki ja elämä olisi siitä riippunut: "Ja jos silloin kysyisin sinulta
semmoista, jota en tänä iltana uskalla kysyä ... luuletko, että silloin ...
luuletko, että ajaisit minut pois?" hän otti häntä kädestä. Alfhild painoi
päänsä rintaa vasten ja kuiskasi: "En". "Saanko luottaa siihen?" rukoili
hän ja Alfhild tunsi, kuinka hänen kätensä vapisi. Hän vastasi: "Saat",
niin pehmeästi ja lämpimästi, kuin ikinä saattoi. "Niinpä Jumala
ijäisesti siunatkoon sinua, joka teet minun kurjan raukan niin
onnelliseksi, kuin nyt olen!" sanoi hän. "Tästä päivästä saakka olen
minä pitäjään paras mies, ja sen sanovat neljän vuoden perästä kaikki
muutkin. Mutta koko elämäni on tästä puolin kiitokseksi sinulle.
Hyvästi, Alfhild!" -- "Hyvästi!" He erkanivat; Alfhild meni kotiin
epäselvissä, iloisissa unelmissa; mutta Leiv juoksi mäkiä ylös niin
ylpeänä ja väkevänä, että luuli voittavansa koko maailman.
* * * * *
Seuraavana päivänä pyysi Leiv isältänsä matkarahoja Amerikaan.
Vanha Åsbjörn säpsähti. Hän oli luullut että poika hänestä piti; mutta
että hän oli noin kyllästynyt kotiin, sitä hän ei koskaan olisi ajatellut, ja
se koski häneen kipeästi. Hän ei voinut vastata juuri mitään, mutta
kaiken päivää hän siitä itsekseen kärsi. Illalla istuivat he kahden
tuvassa; silloin hän alkoi.
"Sinä olet nyt kyllästynyt Hegglidiin?"

"Noo, sitä en juuri tiedä --." "Hegglid ei ole mikään huono talo." "Ei
olekaan". "Parempi se on nyt, kuin ennen minua". "Sen kyllä uskon".
"Ja ... totta puhuen, on niitä hiukan rahojakin". "Rahoja?" "Niin, ei juuri
paljon; mutta aina sen verran, että ensi vuoden toimeen tulee -- ja
toisen myöskin". "Hyvä on, mutta Amerikaan minun kuitenkin täytyy
päästä muutamaksi vuodeksi". -- Pitkä äänettömyys. -- "Minä alan jo
käydä vanhaksi, Leiv". "Ooh, kyllä sinä vielä pystyssä pysyt jonkun
ajan". -- "Hm. On se niin ja näin ... ainoastaan vieraita talossa, vanha
mies..." "Minä tulen takaisin, isä". "Ei ole elämälle valtakirjaa siellä". --
"Minun täytyy päästä pois, isä; ei maksa vaivaa minua estellä". Nyt
katsoi Åsbjörn poikaansa pitkään ja vakavasti. Tämän alla jotain piilee,
ajatteli hän. "Milloin sinä lähdet?" "Mitä ennemmin lähden, sitä
pikemmin takaisin joudun". -- "Niin, niin", sanoi Åsbjörn. --
Kahdeksan päivää sen jälkeen ratisi Hegglidin pihasta pienet
kaupunkirattaat alas laaksoon päin. Kärryissä oli siniseksi maalattu
kirstu, jonka kansi oli ruusunpunainen, ynnä rasia ja suuri tynnöri;
pyssy ja pari suksia oli toisella syrjällä. Hevonen kuormineen kulki
edellä, Åsbjörn ja Leiv astuivat äänettöminä jäljessä.
Leiv näytti niin masentuneelta, että Åsbjörn häntä melkein pelkäsi. Hän
olisi tahtonut kysellä; mutta aina kun hän katsoi ylös, joutui hän
hämille. Leiv ajatteli Alfhildia ja kovaa kohtaloansa.
Tuolla se näkyi Dalen talo, ystävällisenä ja lämpimänä rotkossa kahden
tunturin välissä; aurinko kirkkaasti valaisi kartanon ja talon. Siellä
sisällä hän istuu, ajatteli Leiv, ja kaipaus viilteli ja poltti hänen
rintaansa. "Nyt saattaisin mennä taloon kosimaan", ajatteli hän, "kun
vaan olisin parempaa sukua".
Ja hän loi silmänsä altakulmin isään, joka verkalleen astui hänen
rinnallaan, surullisena ja kumarassa: Ties Jumala, miksi minun pitää
olla juuri sinun poikasi, ajatteli hän.
Vanhus ei tätä huomannut. Hän oli vaipunut syviin ajatuksiin. Kun hän
näki, että poika tuijotti Dalea kohden, silmät niin surua täynnä, että
kivikin olisi voinut itkeä, selvisi hänelle kaikki, ja syvästi se sattui
hänen sydämeensä. Tämä ei ikinä hyvin pääty, ajatteli vanha Åsbjörn.

Tyttönsä luota kun noin kauas lähtee, on yhtä kuin