Kyläkertomuksia | Page 7

astui sinne luokse. Silloin
tuli Lasse esille. "Hyv' iltaa", sanoi hän; "minun käskettiin sanomaan
terveisiä, että siellä on eräs, joka sinua odottaa vanhan hongan luona.
Ilkeä olet, ellet mene". Samassa hän juoksi tiehensä. Odin hyökkäsi
jäljessä ja haukkui. Nyt tuli äiti. "Mitä se koira niin haukkuu?" -- "Ooh,
ei mitään. -- Niin, taisi joku vieras mennä tästä alaspäin". -- "Kukahan
se oli?" -- "Niin kuka lienee ollut", vastasi Alfhild. -- "Koeta houkutella
koiraa mukanasi sisään." -- "Kyllä." -- "Mitä sinä siellä seisottelet?" --
"Ovatko vuohet olleet ulkona tänään?" -- "Ovat, kuinka niin?" --
"Ovatko tulleet kotiin kaikki?" -- "Kyllä luulen. Mitä varten sitä
kysyt?" -- "Tuo mies sanoi nähneensä pari vuohta alhaalla metsän
rinteessä". -- "Ooho, sitten täytyy sinun juosta katsomaan. Eikö liene
ollut Mikki, se on aina niin paha karkaamaan. Joudu nyt!" -- "Kyllä." --
Alfhild meni ja ihmetteli itsekin, että hän sen teki.
* * * * *
Leiv seisoi vanhan hongan luona. Ei häntä vielä koskaan elämässä ollut
peloittanut niinkuin nyt. "Tyhmästi tein, kun menin Haugstad'iin, mutta
se, mitä tänä iltana teen, on suorastaan järjetöntä", ajatteli hän. Liian
paljon oli hän uskaltanut. Nyt istui kait Alfhild kotona ja nauroi hänelle.
Nauroi ja kertoi kaikille, jotka vaan kuulla tahtoivat, Hegglid pojan
patahulluista tuumista. Hän puri hammasta ja rintaa viilsi kuin kylmillä
teräsmiekoilla. Hän karkoitti kaikki ajatukset pois. Joen kohina kulki

raskaasti ja hitaasti läpi metsän. Puiden mustat latvat värisivät tuulen
alla. Suuria, rumia pilven möhkäleitä ajelehti taivaalla, muuttivat
muotoa, erkanivat, pienenivät, suurenivat jälleen; juuri talon kohdalla
oli turpea noita, jolla oli kolme päätä; siitä tuli venhe, jossa istui kolme
miestä ja siitä taas hevonen satula seljässä. Herra Jumala! ellei hän tänä
iltana tulisi niin tuolla hevosella hän ensi yönä ratsastaisi... Ajatukset
ajelehtivat hänen aivoissaan, kuin pilvet taivaalla; hän vavahti ja
hyppäsi ylös. "Parasta kun menen", ajatteli hän. Mutta samassa jäi hän
seisomaan. Eikö kuulunut askeleita? -- askeleita? -- keveitä, keveitä
kuin siiven räpytykset ilmassa? -- Kaikki hiljeni, ei liikkunut mikään,
joka rikkakin vaikeni ja kuunteli; -- oli, se oli hän! hän tuli! -- Jospa
sydän nyt olisi teräksestä, ajatteli Leiv ja suoristi selkänsä; ei hän vielä
ikipäivinä ollut itseänsä niin pieneksi tuntenut.
Alfhild tuli, astui keveästi ja hiljaa, katsoi ympärilleen, seisahtui ja
kuunteli. Leiv olisi mieluimmin juossut tiehensä, mutta astui esiin
kuitenkin. "Hyv' iltaa", sanoi hän kummallisen kovalla ja epäselvällä
äänellä. "Hyv' iltaa", vastasi tyttö. "Jumalan kiitos, että tulit", sanoi hän,
"minä ... halusin puhua kanssasi ... kerran vielä". Siihen ei tytöllä ollut
mitään sanottavaa. "Mutta lupaa minulle ensin jotakin". -- "Kyllä". --
"Ett'et hämmästy ... etkä pidä ... etkä kerro kenellekään". Alfhild
suostui. Hän oli niin oudolla mielellä. Väristys kävi läpi ruumiin, hän
pelkäsi. Mitä Leiv tahtoi? Kyllä hän sen arvasi, mutta se tuli niin äkkiä.
Herra Jumala, joka uskaltaisi vaan myöntää! Mutta pitäjäs? -- Hän
katsahti salavihkaa ylös poikaan. Kuinka reipas ja väkevä ja miehekäs
hän oli! Hän näytti niin suurelta hämärässä, hänen mustat silmänsä
kiilsivät kuun valossa; Alfhild aivan hurmaantui häntä katsellessaan;
tuollaista poikaa ei varmaan toista koko maailmassa ollut. "Oo, jos hän
tietäisi, kuinka paljon hänestä pidän, niin ei hän noin ujostelisi!" --
Mutta pitäjäs?
"Sillä kummallisia asioita sinulle aion puhua", sanoi Leiv, "ja varmaan
tulet uskomaan, että olen päästä vialla. Mutta yhden tekevä, minun
täytyy puhua, ajattele sitten mitä hyvänsä". -- Nyt se tulee! ajatteli
Alfhild ja vapisi siinä seisoessaan; hän ravisteli pähkinäpuun oksia,
jonka oli saanut käteensä. Parasta olla vastaamatta. Leiv alkoi taas,
väristen ja raskaasti se tuli. Se, jota hän aikoi kertoa, oli nyt sitä, että ...

hän oli ajatellut ... hän oli päättänyt ... lähteä ... niin ... päättänyt lähteä
Amerikaan. Alfhildin sydän sävähti, hän kävi merkillisen kylmäksi.
"Amerikaan?" -- Niin, Amerikaan. Täällä kotona ei hänen ollut hyvä
olla; ihmiset olivat semmoisia, kuin he olivat, ja nauruna hän oli täällä,
suljettu pois kaikista hyvistä seuroista pitäjäässä, vaikk'ei hän mitään
pahaa ollut tehnyt. Hän oli nyt kyllästynyt siihen, hän tahtoi elää, kuin
muutkin ihmiset ja sentähden hän tahtoi pois. Alfhild oli kalpea.
"Amerikaan on pitkältä", hän sanoi. Niin, olihan sinne, eikä Alfhild
saisi uskoa, että hänellä oli halua lähteä, varsinkin nyt ... mutta juuri nyt
täytyi hänen päästä pois, eikä tie mahtanut olla niin pitkä, ett'ei sieltä
takaisin päässyt ... ja jos kävi toivon mukaan, niin muutamien vuosien
perästä hän palajaisi ja asettuisi tänne kotiin. Tässä hän pysähtyi
hetkeksi ja jäi ikäänkuin etsimään sanoja; mutta sitte alkoi hän taas
matkastaan. Hän lähtisi pois ansaitsemaan rahoja ja oppimaan ihmisten
tapoja; hän toivoi tulevansa takaisin parempana kuin läksi, että ihmiset
pitäisivät häntä samassa arvossa kuin muita. Nyt ymmärsi Alfhild
kaikki; hän katsoi ylös niin iloisesti että Leiviä huimasi. "Kun tulen
takaisin", sanoi hän, "olen parempi, kuin yksikään koko pitäjäässä, ja
kun he näkevät että minulla on taskut täynnä rahoja, niin he kyllä
unhottavat, että ... että ..; silloin he kaikki tulevat luokseni ja tahtovat
tutustua; minua sanotaan kunnon mieheksi ja hienoksi mieheksi ... ja
jos