Kyläkertomuksia | Page 9

laskisi linnun
kädestään lentoon; tytön mieli on vaihtelevainen, kuin tuulen puuska
ahtaassa vuonossa. -- Mitä enemmän hän ajatteli, sitä raskaammaksi
kävi hänen mielensä. Hän näki selvään, ett'ei poika voinut toisin tehdä;
ja yhtä selvään, että hän itse syyn kantoi. Ja minä olen kuitenkin tehnyt
työtä kuin orja kaksikymmentä vuotta sovittaakseni sen, minkä kerran
rikoin, ajatteli hän. Mutta se on sitkeässä, se on sitkeämmässä, kuin
elämä, se on juurtunut sukuun.
Tällä kaupungin matkalla paljon ajateltiin, vähän puhuttiin. Mutta kun
he olivat perillä, ja Leiv nousi venheesen, mennäkseen Amerikalaivaan,
otti vanhus häntä kädestä ja kuiskasi: "Tahdotkos että pidän häntä
silmällä, Leiv -- ja annan hänelle tietoja sinusta ... jos minulle kirjoitat".
Leiv katsahti ylös kummastuneena. "Ja", sanoi Åsbjörn, "ota suuri Mies
mukaasi ja karta syntiä. Ja jos sinua vastaan rikkonut olen ... niin elä
sitä muistele siellä, minne nyt lähdet, ... sillä elämälle ei ole valtakirjaa
kellään. Ja nyt saat jäädä hyvästi".
Leiv ihmetteli, eikä tiennyt, mitä vastata; "hyvästi", sanoi hän, "minä
teen, niinkuin sanoit"... Samassa huomasi hän ajatelleensa liian vähä
isää. Venhe erkani sillasta, vanha Åsbjörn vetääntyi väkijoukkoon;
siellä hän seisoi ja varjosti silmiään; tähysteli siksi kuin poika oli
päässyt laivaan, ja vieläkin kauemmin. Pimeän tultua hän läksi. "Sinä
suuri Mies siellä ylhällä", huokasi hän itsekseen, "etpähän sinä paljon
rukouksestani välittäne, mutta ... pidä kuitenkin vähän silmällä poikaa!
hän on niin nuori, ja matkustaa kauas pois".
Åsbjörn ei voinut nukkua sinä yönä; aikaiseen aamulla hän meni alas
rantaan taas. Silloin oli laiva poissa.
* * * * *
Åsbjörn mietti ja ihmetteli kauan, oliko hänen poikansa puhunut mitään
Alfhildille ennenkuin läksi, ja tiesikö, mitä mieltä tyttö oli. Ehkä oli
hän kosinut ja saanut rukkaset, se oli melkein luultavaa. Sillä
tyttöhentukat katsovat useimmiten loistoa ja komeutta ja välittävät viis
siitä, mikä parempaa on. Mutta ehkä oli tyttö myöntynyt, Leiv oli
kaunis poika, ja toiset tytöt taas katsoivat enimmiten siihen. Haugstadin

tanssista oli hän myös kuullut puhuttavan, sillä huhut siitä leikistä
paljon kertoivat. Mutta kuka sen sitten tiesi? Hän päätti ottaa selkoa
asiasta.
Hän huomasi, että Alfhild kirkkotiellä katsoi hänen jälkeensä. Eräänä
sunnuntaina asettivat he niin, että tapasivat toisiaan hautausmaalla.
Hyvääpäivää -- hyvääpäivää. Kaunis ilma -- hyvin kaunis. Erittäin
ihanaa pelloilla ja niityillä -- niin, oikein ihanaa. Hegglidissä oli tänä
vuonna niin kaunista, ett'ei sen vertaa koko pitäjäässä. -- Vai niin. --
Talo suureni vuosi vuodelta ja antoi hyvää satoa; ja Leivin omaksi se
tulisi, tietysti. -- Sehän oli hyvä. -- Tyttö punastui ja siitä Åsbjörn sai
rohkeutta. -- "Hän on nyt lähtenyt Amerikaan, tahtoo nähdä maailmaa
ja oppia ihmisten tapoja, sekä ansaita rahoja; sillä Leiv aikoi päästä
eteenpäin, näettekös". Hän vilkaisi tyttöön, joka seisoi selin ja katsoi
ylös mäelle. Åsbjörn siirtyi hiukan, voidakseen katsoa häntä kasvoihin
sivultapäin. "Mutta useat arvelevat", lausui hän, "että tuo Amerikaan
lähtö tuli niin äkkiä -- ja kyllä siinä mahtaa jotain ollakin. Itse hän ei
siitä mitään puhunut; mutta kullakin on omat ajatuksensa. --
Lieneeköhän ketään, joka tuosta jotain tietäisi?"
Alfhild oli punainen ja lämmin ja verrattoman kaunis. "Saatat sanoa
hänelle terveisiä, kun kirjoitat", sanoi hän, ja läksi, ikäänkuin tukehtuen
omiin sanoihinsa. "Jumalan kiitos", ajatteli Åsbjörn, "näyttäähän asiat
olevan selvillä nuorten välillä".
Parin kuukauden kuluttua sai hän kirjeen Leiviltä. Hän kirjoitti
kaikenlaista; hänelle oli luonnistanut hyvin ja raikkaalla mielellä hän
oli. Viimeisenä siinä oli: "Erotessa sanoit pari sanaa, joita olen
kummastellut. Tiesitkö mitään Alfhildin ja minun asioistani? Jos Lasse
on niistä puhunut, niin saat luvan toimittaa hänet pitäjäästä pois. Sillä
ne ovat vielä salassa pidettävät. Mutta Alfhildille lähettäisin mielelläni
terveisiä: luulen, ett'ei hänen tarvitse katua." Sen kirjeen onnistui
Åsbjörn pistämään Alfhildille käteen eräänä sunnuntaina kirkossa. Hän
näki, että tyttö tuli siitä iloiseksi. Seuraavana pyhänä sai hän kirjeen
takaisin, ja sisässä oli pieni lappu "Kunnialliselle nuorelle miehelle
Leiv Åsbjörninpoika Hegglidille Amerikassa". Senjälkeen kulki heidän
välillään useinkin pieniä kirjelappuja, ja vanha Åsbjörn menetteli niin

sievästi, ett'ei niistä kukaan vihiä saanut.
Alfhild oli kummallisessa mielentilassa. Hän ei saanut ajatuksiaan
Leivistä; rakkaus häntä sitoi loihtuvoimalla. Mutta välistä oli hän
synkällä mielellä ja surullinen, hänen iloisuutensa oli ikäänkuin
sammunut. Harvoin hän nuorten seurassa oli, ja jos hän tuli, ei hän
hetikään ollut niinkuin ennen. Ihmiset sitä kummastelivat; mutta
oikeata syytä ei kukaan hoksannut. Alfhild heidän mielestään oli siksi
arvossa pidetyn miehen tytär, ett'ei hän toki semmoista ajattelisi, kuin
Leiviä.
Jonkun aikaa sen jäljestä kun Leiv oli matkustanut, sai Alfhild kirjeen
Björn Haugstadilta. Hän oli huomannut, kuinka Alfhild oli muuttunut
ja tahtoi tietää syytä siihen. Hän arveli ett'ei Alfhild ollut aina noin
vieraasti häntä kohdellut ja Alfhildin tuli tietää, että Björn puolestaan
oli luottanut häneen ja että hän siis tekisi suuren vääryyden, jos hänet
petti. Alfhild luki kirjeen ja vastasi:
"Minä olen vanhempi nyt, kuin silloin ja olen muuttanut mieltä. Olen
pahoillani siitä, että sinulla on ollut semmoisia aikeita, joista ei mitään
tule, mutta onhan niitä tyttöjä muitakin. Elä minuun vihastu vaan
unohda minut! Alfhild".
Knut Åsen odotti. Mutta missä hän vaan sai tilaisuuden sanoa hänelle