Kyläkertomuksia | Page 6

Jon Haugstad huomasi
sen ja toi ryypyn. "Hss", sanoi hän, "antaa jo olla. Ja terve taloon Leiv,

kun kerran olet tullut; ota ryyppy nyt ja tanssi sitten". "En maista
tippaakaan", sanoi Leiv, ja työnsi lasin luotaan, että laidan yli läikkyi,
"eikä tarvitse minusta sanoa, että kenellekään vääryyttä teen, ellei
minua ärsytetä. Mutta mielelläni tosin tanssisin kerran", jatkoi hän ja
jotakin hymyn tapaista välähti hänen kasvoillaan. Hän katsoi
ympärilleen, ketä pyytäisi. Mutta tytöt väistyivät pois niin pitkälle kuin
pääsivät, ja pojat nauroivat. Leiv tunsi, että mieli liikkui, ja että hän
menettäisi kaiken järkensä, jos se pääsi ylitse kuohumaan. Mutta hän
rauhoittui. Hän näki joukossa nuo molemmat, jotka kirkkotiellä olivat
häntä miellyttäneet. Ehkä ne ujostelivat, ajatteli hän, ja astui toisen luo
-- suuremman -- ja pyysi tanssiin. "Ei, kiitoksia", vastasi hän; oli juuri
kuin kuohuva virta häpeätä olisi juossut niskasta alas pitkin selkää. Hän
meni toisen luo, tuon, joka oli niin sorea vartaloinen, ja joka niin
surullisen lempeästi hymyili; tyttö kalpeni ja siirtyi pois. "Ei koskaan",
sanoi hän. Leiv puri hammasta, ja tarttui siihen, joka seisoi lähinnä;
mutta sekin repäisi itsensä irti, että leningin hiha repesi. Nyt tuli
kumma, arveli Leiv; silmissä musteni ja korvissa suhisi, ei hän ollut
tunnossaan enää; hän sieppasi joukosta yhden vielä -- ja sepä lähti.
Pelimanni soitti, ja Leiv tanssi kuin villitty; tupa tärisi hänen jalkainsa
alla, hän polki palkkia niin että naiset huusivat; hän pyöri kuin ilmassa,
semmoista tanssia ei vielä ikinä oltu nähty. Mutta kun hän viimeinkin
lopetti, näki hän että tyttö, jota tanssitti oli Dalen Alfhild.
* * * * *
Sinä hetkenä oli Alfhild niin kaunis, ettei Leiv ikinä unissaankaan ollut
moista nähnyt. Lämpimänä ja väsyneenä hän siinä seisoi ja rinta kohosi
niin, että soljet vapisivat valkealla liinapaidalla, posket hohtivat kuin
ruusut, silmät loistivat kirkkaasti ja puhtaasti kuin lapsella, mutta
katsoivat samalla häneen niin lämpimästi ja houkuttelevaisesti, että
tuntui kuin onnen valovirta olisi hänen ylitsensä vuotanut. Hän puristi
tyttöä kädestä että tärisi: "Kiitos tanssista, Alfhild!" ja silmät, joita hän
samassa antoi, olivat semmoiset, ettei niitä Alfhild sitten elämässään
unhottanut.
Leiv ryntäsi ulos, puoli pyörryksissä, sekaisin, raivopäisenä, mutta
onnellisena samalla; metsään hän kiidätti raitista ilmaa saadakseen;

Alfhild hänellä oli edessä, mihin vaan kääntyi. Metsässä rupesi
tuulemaan; kuuset ja hongat seisoivat mustina ja lauloivat, keväiset
purot paisuivat ja kuohuivat joka notkossa, taivas veti ylleen
hopeanharmaan harson; Leiv luuli kulkevansa velhojen maassa, ja
kuulevansa kosken haltijan soittoa, eikä hän vähääkään olisi
kummastunut, jos puut ja kivet ja koko metsä olisi ruvennut puhumaan.
Mutta Haugstadissa tanssi pian loppui. Alfhild oli alakuloinen ja juuri
kuin pyörryksissä kaiken tämän jälkeen; eikä hän halunnut tanssia enää.
Hän kaipasi Leiviä; nuo toiset kaikki olivat niin heikkoja ja pieniä. Hän
tahtoi kotiin. Pyydettiin ja rukoiltiin, mutta ei se auttanut; Björn
Haugstad ja Knut Åsen kuiskailivat hänelle kauniita sanoja, hän niitä
tuskin kuulikaan; pelimanni pani parasta polskaansa, ei hän siitä
välittänyt. Hän läksi; ja kun hän oli poissa, menivät useammat muut
myös. Mutta Alfhild makasi valveilla koko sen yön ja uneksi tuosta
väkevästä pojasta ja hänen kiiltävistä silmistään; kättä poltti vieläkin
hänen puristamisestaan. Ei hän muistanut, että Leiv oli huonoa sukua,
hän ajatteli vaan poikaa ja vertaili häntä kaikkiin muihin. Ja kun päivän
kirkkaat säteet häikäsivät hänen silmiään aamulla, sanoi hän itsekseen:
"Jumalan kiitos, nyt toki tiedän, ketä rakastan!" Ja siihen ajatukseen
hän makeasti nukkui, mutta näki Leivin unessaan ottelevan isän kanssa
ja joutuvan tappiolle.
Herättyään hän ajatteli tuota untaan ja silloin juohtui hänelle kohta
mieleen Leivin sukuperä, ja mitä ihmiset hänen isästään sanoivat. Se
kävi häneen kuin kylmä tuulenpuuska; kun hän tuli tupaan ja näki isän
ja äidin, nuo hyvät, kunnialliset vanhukset, silloin löi rinnan kuuraan ja
hän tunsi, että Leivin täytyi mielestä heittää. Mutta illempana samat
ajatukset tulivat takaisin, väkevämpinä kuin ennen. Suvusta viis,
semmoinen poika kuin Leiv ei tarvinnut mitään sukua. Isä ja äiti
panisivat vastaan, minkä voisivat; mutta siitä hän oli varma, että
vihdoin hän saisi heidät taipumaan. "Leivin minä omakseni otan!" hän
ajatteli ja tuli siitä niin autuaaksi, että löi rikki kaikki kupit ja vadit,
jotka sinä iltana käsiinsä sai. "Luulen, totta toisen kerran, että kävelet
unessa, tyttö", sanoi hänen äitinsä.
* * * * *

Seuraavana aamuna tulivat nuo kylmät ajatukset takaisin. Vähän se
auttoi, jos hän äidin ja isän saisikin taivutetuksi; mitä sanoisi pitäjäs?
mitä sanoisivat Haugstadilla? ja Åsenilla? ja siellä? ja siellä? Koko
päivän hän kiusasi itseään tuolla ajatuksella, ja oli niin harmissaan ja
niin pahalla tuulella, ettei välittänyt mistään. Mutta iltasella Leiv taas
tuli hänen eteensä ihan kuin ennen. "Minä en huoli pitäjäästä", hän
ajatteli. "Antaa ihmisten höpistä; yhtä hyvä minä siltä olen". Kaikki
epäilykset hän ajoi mielestä pois eikä ajatellut muuta kuin Leiviä --
ainoastaan Leiviä.
Koira alkoi haukkua pihassa. Kukahan nyt lienee ulkona? ajatteli hän ja
läksi katsomaan; hänen mielensä oli niin levoton. Kun hän tuli ulos,
seisoi koira alhaalla ja haukkui kuin riivattu. Hän oli kärkäs, mutta
pelkäsi samassa; "hiljaa Odin!" sanoi hän ja