Kyläkertomuksia | Page 5

ja iloisten äänien kaikua;
ymmärsi, että jossain nyt tanssittiin; ja kun hän tarkemmin kuunteli, sai
hän selville, että mahtoi olla Haugstadissa tanssit! Veri syöksi rintaan,
sydän hakkaili ja tempoi -- uskaltaisiko hän mennä tuonne alas? Siellä
saisi hän nähdä kaikki nuo kauniit tytöt, joita hän tänään oli tavannut, ja
muita vielä lisäksi; jokohan uskaltaisi? Hän ei tätä ennen ollut vielä
seuroissa käynyt. Mutta kerta ensimmäinen. Minkätähden hän olisi
huonompi muita.
Halu veti, mutta pelko esti. Vaan hän rohkaisi mieltään. "Tästä
raukkuudesta täytyy tulla loppu", sanoi hän, ja astui Haugstadia kohti.
Kun tuli lähemmäksi taloa, alkoi pelko kasvaa; hän pysähtyi usein ja
kuunteli. Mutta hän meni eteenpäin. Raukkuudesta täytyi tulla loppu.
Jopa hän viimein oli pihassa. Mutta täällä ajatteli hän hiukkasen viipyä
ja katsastaa, keitä sisässä oli. Ladon luona hän seisoi ja kuunteli.
Kylläpä tuo viulu soi kauniisti. Siinä oli sekä itkua että iloa, mutta
kaikki niin hienoa, niin kevyttä ja niin ihmeellisen luontevaa. Hänelle

tuli rajaton halu päästä tanssimaan. Ja tänä iltana sen piti tapahtuman.
Hän tahtoi olla ilossa mukana. Olipa hän täysikäinen nyt. Hän tahtoi
olla mukana, niinkuin toisetkin.
Paljon oli ihmisiä juhlassa. Ne lauloivat ja telmivät ja nauroivat. Kaikki
olivat iloisia. Ikkunasta hän näki, kuinka ne liehuivat ympäri. Hienoa
joukkoa siellä oli, kylän parasta; heillä ei ollut mitään hävettävää, heillä.
Saivat mennä ja tulla niinkuin tahtoivat; ei heille kukaan irvistellyt.
Hyvää sukua he olivat ja kuuluivat kaikki pitäjääsen. Ja kaikilla heillä
oli omat tuttavansa. Joka pojalla oli tyttönsä, joka tytöllä poikansa.
Kyllä saivat mielin määrin teuhata ja hyppiä ja polkea jalkaa sekä
lattiaan että kattoon. Heillä oli siihen oikeus.
Leiv kävi kerrassaan noloksi. Mitä hänen oli tekemistä tuolla. Kuka
häntä kaipasi. Ei hän tuntenut ei kissaakaan. He vaan pilkkaisivat
Musta-Åsbjörnin poikaa, jos hän uskaltaisi sisään astua. He
kummastelisivat ja mulkoilisivat häneen ja ilkkuisivat. Tuo
kerjäläispoika! Tuo onneton! "Semmoisia emme huoli hyvään
seuraamme!" Leiville nousi hiki päähän, siinä missä hän seisoi, kylmä
hiki. Häneen pisti kuin veitsellä joka kerran kuin tytöt nauroivat. Iloisia
he olivat siellä, eivät he Leiv Hegglidiä kaivanneet. Poikia seisoi
portaalla ja ne puhelivat naisille sisäpuolella. Heidän, miekkoisten, ei
tarvinnut naisia paeta, eikä naisten heitä. Hän seisoi ja tuijotti ja
kuunteli ja kadehti heitä niin että oli vähällä juosta esiin ja lyödä heitä
rammoiksi.
Oli jo ilta. Askelia kuului takaapäin. Sieltä tuli ihmisiä, jotka aikoivat
seuraan. Kolme suurta miestä sieltä vääntyi esiin ja ne olivat jo aivan
lähellä sitä latoa, jonka luona hän seisoi. Minne hän nyt menisi?
Alkoipa peloittaa; hän kyykistyi kokoon ja teki itsensä niin pieneksi
kuin voi. Mutta ne älysivät hänet. Tekivät pientä naurua ja tulivat
suoraan häntä kohti. "Mikä sinä olet?" he kysyivät. Leiv ei virkkanut
niin sanaa, mutta hän kääntyi päin ja antoi korvalle ensimmäistä, niin
että hän sillä kertaa kellahti. Mutta samassa tarttuivat toiset häneen
kiinni, käsivarsiin kumpikin. "Nyt tulepas esille, mies!" he sanoivat.
* * * * *

Leiv oli jo entisellään. Hän tiesi, että kun voimia koeteltiin, ei tarvinnut
hänen peljätä. Eikä ne minua sisään vie, hän ajatteli. Yhdellä
tempauksella hän kiskaisi itsensä toisesta irti ja alkoi toisen kanssa
tapella. Syntyi tulinen kahakka. Kohta niitä oli kolme yhtä vastaan;
mutta Leiv piti puoliaan. Hän oli sekä väkevämpi että notkeampi heitä,
ja osasi kieritellä niin että he vaan joutuivat toistensa tielle. Ihmisiä tuli
ulos; he kerääntyivät ryhmiin ja töllistelivät; eivätkä voineet käsittää,
ken se oli ja mistä tämä oli alkunsa saanut. Mutta kuinka olikaan, niin
joku löi kamppiin ja silloin Leiv kaatui takaperin. "Tänne apuun nyt,
niin saamme hänet esille!" huudettiin. Eräs juoksi luo. Mutta kun hän
aikoi tarttua kiinni, purskahti hän nauruun. "Ei minun päiviäni, sinäkö
se olet?" hän kysyi. "Kuinka sinä täällä makaat? Nouse ylös ja tule
sisään, niin teet viisaammin. Ethän sinä ihmisiä pelkää, tiedämmä?" Se
oli Lasse. Leiv niin ihastui nähdessään yhden tuttavan, että nousi ja
lähti sisään heti. Joukko heitä seurasi, jäljessä ja ympärillä; kaikki
olivat uteliaita; naurettiin ja leikkiä laskettiin; "sinuapa suurellisesti
otettiin vastaan!" sanoi Lasse ja nauroi. Viimein he olivat tanssituvassa.
Leiv oikaisi itsensä suoraksi ja katsoi ympärilleen suurilla kiiltävillä
silmillään. Hän oli pitempiä joukossa ja harteva, tanakka kuin tammi,
rinta paisui korkealle rikkirevityn nutun alla. Silmät olivat mustat ja
säikkyivät vielä rajusti tappelun jälkeen; tuuhea tukka riippui paksuissa
kiharoissa ja suortuvissa ympäri pään ja niskan, mutta ohauksesta vuoti
verta alas pitkin poskea. Melkeinpä ne pelvolla katselivat tuota rajua
miestä. Silloin joku huusi: "Se on Musta-Åsbjörnin poika!" Ja samassa
kaikki hänet tunsivat. Pois ne hänestä vetääntyivät, ikäänkuin peljäten,
ja Leiv jäi seisomaan itsekseen keskelle lattiaa. Lassekin yksin arveli,
että hänen täytyi seurata noita toisia.
Leiv kalpeni siinä seisoessaan. "Pelkäävätkö ne, kaikki nuo kelpo
pojat?" hän kysyi; ääni oli karhea ja tukehtunut, hän tuskin sen
omakseen tunsi. Eräs vastasi: "eipähän kaikki liene niin kärkkäät
tappeluun kuin Åsbjörnin Leiv, joka ei malta odottaa edes siksi kuin
sisään pääsee, vaan alkaa jo hurjailla heti kuin talon näkee". Nurkista
kuului tirskuttamista.
Leivin silmät kävivät ilkeiksi; suu värisi. Vanha