Kyläkertomuksia | Page 4

kannalta kuin sekin sinut". Leiv meni sisään,
istui uunin nurkkaan ja itki. Ei hän juuri paljoa ymmärtänyt siitä, mitä
oli kuullut, mutta häntä peloitti; eikä hän tiennyt parampaa neuvoa kuin
turvautua kyyneleihin. Hans lähti kartanolta pois ja askelet veivät
kapakkaan.
Åsbjörn tuli kotiin; hän oli puhunut opettajan kanssa. "Nyt voit
rauhassa mennä takaisin kouluun taas," sanoi hän; "nyt ei ole ketään,
joka uskaltaa sinua hätyyttää". Leiv yhä vaan itki. Åsbjörn rupesi
vihdoin kyselemään häneltä ja sai tietää, että Hans oli kertonut pojalle
menneistä ajoista... Åsbjörn silloin heti Hansin jäljessä. He tapasivat
toisiaan etäämmällä kylässä. Siellä Åsbjörn löylytti Hansia niin että
tämä sen perästä makasi sairaana pitkän aikaa. "Ja tahdotko enemmän,"
sanoi Åsbjörn, "niin tule vaan Hegglidiin kerran vielä, ja minä takaan
että loput saat!" Kerrottiin Åsbjörnin olleen aivan raivossaan, kun hän
sen sanoi. Hans ei tietysti koskaan enää Hegglidiin mennyt.
Aina siitä saakka puhui Åsbjörn pojalle pahaa kyläläisistä. "Ne ovat
roistoja kaikkityyni," hän sanoi, "täynnä valhetta ja ilkeyttä, mutta
itsestään pitäviä ne ovat ja kopeita; juuri kuin ei maailmassa muut
ihmisiä olisikaan. Minä olen ulkopitäjäästä, minä ja sitä varten ovat he
ruvenneet minua vihaamaan ja valehtelemaan minusta ... ja tahtovat nyt
tehdä sinulle samoin. Mutta elä välitä siitä. Mene sinä vaan kouluun ja
jos siellä yksikään uskaltaa niin paljon kuin nenäänsä sinulle nyrpistää,
niin ... anna nyrkkiä, siksi kuin muuttaa mielensä". Leiv teki niin, ja
kun hän ikäisekseen oli tavattoman väkevä, ruvettiin häntä pian
pelkäämään. Mutta aina Leiv sittenkin sai tuntea, ettei hän toverien
piiriin kuulunut ja ettei häntä toisten vertaisena pidetty.
Åsbjörn sai uuden rengin; hänen nimensä oli Lasse. Hän oli
hyväluontoinen ja iloinen mies, josta Leiv pian rupesi pitämään, ja ensi
kerta se oli, kun Leiv jostakusta välitti. Lasse kertoi pojalle satuja ja
tarinoita ja opetti häntä tanssimaan sekä Hallingia että Juoksutanssia;

"sillä kun sinä kerran menet kosimaan, täytyy sinun osata olla ihmisten
kanssa!" sanoi Lasse. Leiv ujostui ja suuttui, ja Lasse nauroi; mutta
tanssivat he kuitenkin ja Leiv oli mainion hyvä oppimaan. Sitten Lasse
mielellään puhui tytöistä ja muuta sen semmoista, jota Leivin ei
ollenkaan vielä olisi tarvinnut tietää, ja josta hän ei suuresti
välittänytkään. Mutta hän sai myöskin tietää hyviä asioita. Kerran --
Leiv lienee silloin ollut noin kolmannellatoista -- puhui hän siitä, mitä
Hans oli sanonut hänen suvustaan, ja joka hänessä aina kyti, vaikka
iloiseltakin näytti. "Joutavia," sanoi Lasse. "Huonoa sukua! Mene sinä
Amerikaan ja tee työtä, että tulet rikkaaksi, ja kun sitten tulet kotiin taas,
niin voit, totta maarin, kosia Dalen Alfhildiä, jos mielesi tekee".
* * * * *
Kun Leiv siksi varttui, että oli jo rippikoulunsa käynyt, koetti Lasse
usein saada häntä nuorten joukkoon. Mutta Leiv ei koskaan tahtonut.
Hän pelkäsi pitäjäläisiä. Hän tunsi itsensä niin pieneksi noiden
karsaiden silmien alla, joita ihmiset hänelle antoivat. En minä kuulu
sinne, hän ajatteli. Enin hän pelkäsi naisväkeä, sillä heitä hän ei voinut
lyödä, jos tiuka tuli. Ja vihaksi pisti, kun ne virnuivat. Hän juoksi heitä
pakoon, kun vaan voi. Mieluimmin juoksi hän kaikkia pakoon. Kurjaa
se tosin oli hänestä itsestäänkin. Pitäisihän minussa olla miestä siinä,
missä heissäkin, ajatteli hän ja pui nyrkkiä. Mutta taas kun näki heitä,
juoksi hän pakoon yhtä hyvin, jos suinkin pääsi.
Hän oli yhdennelläkolmatta ennenkuin tämä antaantui. Mutta silloin
hän eräänä talvena jo halusta kuunteli, kun Lasse puhui kauniista
tytöistä. Seuraavana keväänä kävi hän useammin kirkossa kuin ennen.
Ja niin hän eräänä päivänä huomasi, että saattaa tyttöäkin ystävänään
pitää.
Samassa hetkessä heräsi pojassa ikäänkuin uusi elämä. Mieli kävi niin
lauhkeaksi ja ajatukset niin huimaaviksi. Vereen syttyi kummallinen
tuli: vilpeä ja tuskallinen. Hän katsasti tyttöihin ja ujostui, rintaan pisti
kun ne hymyilivät, mutta iskikö joku heistä silmänsä häneen, silloin
hän lensi punaiseksi aina tukanrajaan saakka. Kun hän sinä päivänä tuli
kotiin, huomasi hän Hegglidissä olevan ikävää ja autiota. Tupa oli
ahdas ja pimeä, isä hiljainen. Lasse oli ulkona; Leiv pujahti metsään.

Siellä hän astuskeli ympäri auringon ja varjojen välillä; hänen hiljan
heränneet himonsa synnyttivät tunteita ja ajatuksia, samoinkuin
päivärinteinen mäki keväällä kukkia ja vihantaa heinää kasvaa. Hän oli
sekä terve että sairas. Tuossa nousi metsä nuorena ja mehevänä;
tummat, raskaat kuuset uiskentelivat auringon paistavassa sinessä,
tunturein huiput kohosivat puhtaina ja valoisina. Ilma oli ylenevä ja
selvä, tyyni ja kuultava aina taivaasen saakka, ja syvä se oli kuin meri,
täynnä päivänkirkkautta ja liiteleviä lintuja. Tämä on kaunista tämä,
ajatteli Leiv, kun katseli ylös.
Yhteen tyttöön oli Leivin huomio erityisesti kääntynyt. Hän oli suuri ja
pulska, ennemmin väkevä kuin hoikka, hänellä oli leveä rinta ja vahvat
olkapäät, raikas, totinen suu ja tummat, kirkkaat silmät. Mutta sitten oli
vielä eräs toinen, johon hän myöskin oli silmänsä luonut. Tämä oli
pienempi ja hienompi; suussa ja silmissä oli suruisen lempeä hymyily,
joka häntä suuresti viehätti, tukka oli ruskea ja tavattoman paksu. Nämä
molemmat nousivat ja laskivat hänen raskasunisessa mielessään kuin
meren-neidit laineiden harjanteilla; hän kulki kuin harhassa, eikä
tuntenut maata jota polki.
Yhtäkkiä hän pysähtyi. Kuuli viulujen soittoa