Kyläkertomuksia | Page 6

?rsytet?. Mutta mielell?ni tosin tanssisin kerran", jatkoi h?n ja jotakin hymyn tapaista v?l?hti h?nen kasvoillaan. H?n katsoi ymp?rilleen, ket? pyyt?isi. Mutta tyt?t v?istyiv?t pois niin pitk?lle kuin p??siv?t, ja pojat nauroivat. Leiv tunsi, ett? mieli liikkui, ja ett? h?n menett?isi kaiken j?rkens?, jos se p??si ylitse kuohumaan. Mutta h?n rauhoittui. H?n n?ki joukossa nuo molemmat, jotka kirkkotiell? olivat h?nt? miellytt?neet. Ehk? ne ujostelivat, ajatteli h?n, ja astui toisen luo -- suuremman -- ja pyysi tanssiin. "Ei, kiitoksia", vastasi h?n; oli juuri kuin kuohuva virta h?pe?t? olisi juossut niskasta alas pitkin selk??. H?n meni toisen luo, tuon, joka oli niin sorea vartaloinen, ja joka niin surullisen lempe?sti hymyili; tytt? kalpeni ja siirtyi pois. "Ei koskaan", sanoi h?n. Leiv puri hammasta, ja tarttui siihen, joka seisoi l?hinn?; mutta sekin rep?isi itsens? irti, ett? leningin hiha repesi. Nyt tuli kumma, arveli Leiv; silmiss? musteni ja korvissa suhisi, ei h?n ollut tunnossaan en??; h?n sieppasi joukosta yhden viel? -- ja sep? l?hti. Pelimanni soitti, ja Leiv tanssi kuin villitty; tupa t?risi h?nen jalkainsa alla, h?n polki palkkia niin ett? naiset huusivat; h?n py?ri kuin ilmassa, semmoista tanssia ei viel? ikin? oltu n?hty. Mutta kun h?n viimeinkin lopetti, n?ki h?n ett? tytt?, jota tanssitti oli Dalen Alfhild.
* * * * *
Sin? hetken? oli Alfhild niin kaunis, ettei Leiv ikin? unissaankaan ollut moista n?hnyt. L?mpim?n? ja v?syneen? h?n siin? seisoi ja rinta kohosi niin, ett? soljet vapisivat valkealla liinapaidalla, posket hohtivat kuin ruusut, silm?t loistivat kirkkaasti ja puhtaasti kuin lapsella, mutta katsoivat samalla h?neen niin l?mpim?sti ja houkuttelevaisesti, ett? tuntui kuin onnen valovirta olisi h?nen ylitsens? vuotanut. H?n puristi tytt?? k?dest? ett? t?risi: "Kiitos tanssista, Alfhild!" ja silm?t, joita h?n samassa antoi, olivat semmoiset, ettei niit? Alfhild sitten el?m?ss??n unhottanut.
Leiv rynt?si ulos, puoli py?rryksiss?, sekaisin, raivop?isen?, mutta onnellisena samalla; mets??n h?n kiid?tti raitista ilmaa saadakseen; Alfhild h?nell? oli edess?, mihin vaan k??ntyi. Mets?ss? rupesi tuulemaan; kuuset ja hongat seisoivat mustina ja lauloivat, kev?iset purot paisuivat ja kuohuivat joka notkossa, taivas veti ylleen hopeanharmaan harson; Leiv luuli kulkevansa velhojen maassa, ja kuulevansa kosken haltijan soittoa, eik? h?n v?h??k??n olisi kummastunut, jos puut ja kivet ja koko mets? olisi ruvennut puhumaan.
Mutta Haugstadissa tanssi pian loppui. Alfhild oli alakuloinen ja juuri kuin py?rryksiss? kaiken t?m?n j?lkeen; eik? h?n halunnut tanssia en??. H?n kaipasi Leivi?; nuo toiset kaikki olivat niin heikkoja ja pieni?. H?n tahtoi kotiin. Pyydettiin ja rukoiltiin, mutta ei se auttanut; Bj?rn Haugstad ja Knut ?sen kuiskailivat h?nelle kauniita sanoja, h?n niit? tuskin kuulikaan; pelimanni pani parasta polskaansa, ei h?n siit? v?litt?nyt. H?n l?ksi; ja kun h?n oli poissa, meniv?t useammat muut my?s. Mutta Alfhild makasi valveilla koko sen y?n ja uneksi tuosta v?kev?st? pojasta ja h?nen kiilt?vist? silmist??n; k?tt? poltti viel?kin h?nen puristamisestaan. Ei h?n muistanut, ett? Leiv oli huonoa sukua, h?n ajatteli vaan poikaa ja vertaili h?nt? kaikkiin muihin. Ja kun p?iv?n kirkkaat s?teet h?ik?siv?t h?nen silmi??n aamulla, sanoi h?n itsekseen: "Jumalan kiitos, nyt toki tied?n, ket? rakastan!" Ja siihen ajatukseen h?n makeasti nukkui, mutta n?ki Leivin unessaan ottelevan is?n kanssa ja joutuvan tappiolle.
Her?tty??n h?n ajatteli tuota untaan ja silloin juohtui h?nelle kohta mieleen Leivin sukuper?, ja mit? ihmiset h?nen is?st??n sanoivat. Se k?vi h?neen kuin kylm? tuulenpuuska; kun h?n tuli tupaan ja n?ki is?n ja ?idin, nuo hyv?t, kunnialliset vanhukset, silloin l?i rinnan kuuraan ja h?n tunsi, ett? Leivin t?ytyi mielest? heitt??. Mutta illempana samat ajatukset tulivat takaisin, v?kev?mpin? kuin ennen. Suvusta viis, semmoinen poika kuin Leiv ei tarvinnut mit??n sukua. Is? ja ?iti panisivat vastaan, mink? voisivat; mutta siit? h?n oli varma, ett? vihdoin h?n saisi heid?t taipumaan. "Leivin min? omakseni otan!" h?n ajatteli ja tuli siit? niin autuaaksi, ett? l?i rikki kaikki kupit ja vadit, jotka sin? iltana k?siins? sai. "Luulen, totta toisen kerran, ett? k?velet unessa, tytt?", sanoi h?nen ?itins?.
* * * * *
Seuraavana aamuna tulivat nuo kylm?t ajatukset takaisin. V?h?n se auttoi, jos h?n ?idin ja is?n saisikin taivutetuksi; mit? sanoisi pit?j?s? mit? sanoisivat Haugstadilla? ja ?senilla? ja siell?? ja siell?? Koko p?iv?n h?n kiusasi itse??n tuolla ajatuksella, ja oli niin harmissaan ja niin pahalla tuulella, ettei v?litt?nyt mist??n. Mutta iltasella Leiv taas tuli h?nen eteens? ihan kuin ennen. "Min? en huoli pit?j??st?", h?n ajatteli. "Antaa ihmisten h?pist?; yht? hyv? min? silt? olen". Kaikki ep?ilykset h?n ajoi mielest? pois eik? ajatellut muuta kuin Leivi? -- ainoastaan Leivi?.
Koira alkoi haukkua pihassa. Kukahan nyt lienee ulkona? ajatteli h?n ja l?ksi katsomaan; h?nen mielens? oli niin levoton. Kun h?n tuli ulos, seisoi koira alhaalla ja haukkui kuin riivattu. H?n oli k?rk?s, mutta pelk?si samassa; "hiljaa Odin!" sanoi h?n ja astui sinne luokse. Silloin tuli Lasse esille. "Hyv' iltaa", sanoi h?n; "minun k?skettiin sanomaan terveisi?, ett? siell? on er?s, joka sinua odottaa vanhan hongan luona. Ilke? olet, ellet mene". Samassa h?n juoksi tiehens?. Odin hy?kk?si j?ljess? ja haukkui. Nyt tuli ?iti. "Mit? se koira niin haukkuu?" -- "Ooh, ei mit??n. -- Niin, taisi joku vieras