Kyläkertomuksia | Page 4

ja askelet veiv?t kapakkaan.
?sbj?rn tuli kotiin; h?n oli puhunut opettajan kanssa. "Nyt voit rauhassa menn? takaisin kouluun taas," sanoi h?n; "nyt ei ole ket??n, joka uskaltaa sinua h?tyytt??". Leiv yh? vaan itki. ?sbj?rn rupesi vihdoin kyselem??n h?nelt? ja sai tiet??, ett? Hans oli kertonut pojalle menneist? ajoista... ?sbj?rn silloin heti Hansin j?ljess?. He tapasivat toisiaan et??mm?ll? kyl?ss?. Siell? ?sbj?rn l?ylytti Hansia niin ett? t?m? sen per?st? makasi sairaana pitk?n aikaa. "Ja tahdotko enemm?n," sanoi ?sbj?rn, "niin tule vaan Hegglidiin kerran viel?, ja min? takaan ett? loput saat!" Kerrottiin ?sbj?rnin olleen aivan raivossaan, kun h?n sen sanoi. Hans ei tietysti koskaan en?? Hegglidiin mennyt.
Aina siit? saakka puhui ?sbj?rn pojalle pahaa kyl?l?isist?. "Ne ovat roistoja kaikkityyni," h?n sanoi, "t?ynn? valhetta ja ilkeytt?, mutta itsest??n pit?vi? ne ovat ja kopeita; juuri kuin ei maailmassa muut ihmisi? olisikaan. Min? olen ulkopit?j??st?, min? ja sit? varten ovat he ruvenneet minua vihaamaan ja valehtelemaan minusta ... ja tahtovat nyt tehd? sinulle samoin. Mutta el? v?lit? siit?. Mene sin? vaan kouluun ja jos siell? yksik??n uskaltaa niin paljon kuin nen??ns? sinulle nyrpist??, niin ... anna nyrkki?, siksi kuin muuttaa mielens?". Leiv teki niin, ja kun h?n ik?isekseen oli tavattoman v?kev?, ruvettiin h?nt? pian pelk??m??n. Mutta aina Leiv sittenkin sai tuntea, ettei h?n toverien piiriin kuulunut ja ettei h?nt? toisten vertaisena pidetty.
?sbj?rn sai uuden rengin; h?nen nimens? oli Lasse. H?n oli hyv?luontoinen ja iloinen mies, josta Leiv pian rupesi pit?m??n, ja ensi kerta se oli, kun Leiv jostakusta v?litti. Lasse kertoi pojalle satuja ja tarinoita ja opetti h?nt? tanssimaan sek? Hallingia ett? Juoksutanssia; "sill? kun sin? kerran menet kosimaan, t?ytyy sinun osata olla ihmisten kanssa!" sanoi Lasse. Leiv ujostui ja suuttui, ja Lasse nauroi; mutta tanssivat he kuitenkin ja Leiv oli mainion hyv? oppimaan. Sitten Lasse mielell??n puhui tyt?ist? ja muuta sen semmoista, jota Leivin ei ollenkaan viel? olisi tarvinnut tiet??, ja josta h?n ei suuresti v?litt?nytk??n. Mutta h?n sai my?skin tiet?? hyvi? asioita. Kerran -- Leiv lienee silloin ollut noin kolmannellatoista -- puhui h?n siit?, mit? Hans oli sanonut h?nen suvustaan, ja joka h?ness? aina kyti, vaikka iloiseltakin n?ytti. "Joutavia," sanoi Lasse. "Huonoa sukua! Mene sin? Amerikaan ja tee ty?t?, ett? tulet rikkaaksi, ja kun sitten tulet kotiin taas, niin voit, totta maarin, kosia Dalen Alfhildi?, jos mielesi tekee".
* * * * *
Kun Leiv siksi varttui, ett? oli jo rippikoulunsa k?ynyt, koetti Lasse usein saada h?nt? nuorten joukkoon. Mutta Leiv ei koskaan tahtonut. H?n pelk?si pit?j?l?isi?. H?n tunsi itsens? niin pieneksi noiden karsaiden silmien alla, joita ihmiset h?nelle antoivat. En min? kuulu sinne, h?n ajatteli. Enin h?n pelk?si naisv?ke?, sill? heit? h?n ei voinut ly?d?, jos tiuka tuli. Ja vihaksi pisti, kun ne virnuivat. H?n juoksi heit? pakoon, kun vaan voi. Mieluimmin juoksi h?n kaikkia pakoon. Kurjaa se tosin oli h?nest? itsest??nkin. Pit?isih?n minussa olla miest? siin?, miss? heiss?kin, ajatteli h?n ja pui nyrkki?. Mutta taas kun n?ki heit?, juoksi h?n pakoon yht? hyvin, jos suinkin p??si.
H?n oli yhdennell?kolmatta ennenkuin t?m? antaantui. Mutta silloin h?n er??n? talvena jo halusta kuunteli, kun Lasse puhui kauniista tyt?ist?. Seuraavana kev??n? k?vi h?n useammin kirkossa kuin ennen. Ja niin h?n er??n? p?iv?n? huomasi, ett? saattaa tytt??kin yst?v?n??n pit??.
Samassa hetkess? her?si pojassa ik??nkuin uusi el?m?. Mieli k?vi niin lauhkeaksi ja ajatukset niin huimaaviksi. Vereen syttyi kummallinen tuli: vilpe? ja tuskallinen. H?n katsasti tytt?ihin ja ujostui, rintaan pisti kun ne hymyiliv?t, mutta iskik? joku heist? silm?ns? h?neen, silloin h?n lensi punaiseksi aina tukanrajaan saakka. Kun h?n sin? p?iv?n? tuli kotiin, huomasi h?n Hegglidiss? olevan ik?v?? ja autiota. Tupa oli ahdas ja pime?, is? hiljainen. Lasse oli ulkona; Leiv pujahti mets??n. Siell? h?n astuskeli ymp?ri auringon ja varjojen v?lill?; h?nen hiljan her?nneet himonsa synnyttiv?t tunteita ja ajatuksia, samoinkuin p?iv?rinteinen m?ki kev??ll? kukkia ja vihantaa hein?? kasvaa. H?n oli sek? terve ett? sairas. Tuossa nousi mets? nuorena ja mehev?n?; tummat, raskaat kuuset uiskentelivat auringon paistavassa siness?, tunturein huiput kohosivat puhtaina ja valoisina. Ilma oli ylenev? ja selv?, tyyni ja kuultava aina taivaasen saakka, ja syv? se oli kuin meri, t?ynn? p?iv?nkirkkautta ja liitelevi? lintuja. T?m? on kaunista t?m?, ajatteli Leiv, kun katseli yl?s.
Yhteen tytt??n oli Leivin huomio erityisesti k??ntynyt. H?n oli suuri ja pulska, ennemmin v?kev? kuin hoikka, h?nell? oli leve? rinta ja vahvat olkap??t, raikas, totinen suu ja tummat, kirkkaat silm?t. Mutta sitten oli viel? er?s toinen, johon h?n my?skin oli silm?ns? luonut. T?m? oli pienempi ja hienompi; suussa ja silmiss? oli suruisen lempe? hymyily, joka h?nt? suuresti vieh?tti, tukka oli ruskea ja tavattoman paksu. N?m? molemmat nousivat ja laskivat h?nen raskasunisessa mieless??n kuin meren-neidit laineiden harjanteilla; h?n kulki kuin harhassa, eik? tuntenut maata jota polki.
Yht?kki? h?n pys?htyi. Kuuli viulujen soittoa ja iloisten ??nien kaikua; ymm?rsi, ett? jossain nyt tanssittiin; ja kun h?n tarkemmin kuunteli, sai h?n selville, ett? mahtoi olla Haugstadissa tanssit! Veri sy?ksi rintaan, syd?n hakkaili ja tempoi -- uskaltaisiko h?n menn? tuonne alas? Siell? saisi h?n n?hd? kaikki nuo kauniit tyt?t,