ei hän sitä kadu. Viivy vain silmänräpäys, niin on hän saanut runsaan
palkinnon."
Alheidin teki mieli paeta, hänen teki mieli jäädä, hän halusi katsoa
maahan, hän halusi katsoa muukalaista silmiin. Hän viipyi
silmänräpäyksen toisensa jälkeen. Pian kuului eräs hänen
leikkitoverinsa lähestyvän laulaen. "Huomenna, auringon
mailleenmeno-aikana, ihana Alheidi," sanoi muukalainen ja katosi,
merkitsevästi nostaen sormensa huulillensa.
Ken oli muukalainen? Mitä hän tahtoi? Mistä hän tuli? Miten oli hän
päässyt sisään?
Koko päivän lepäsi Alheidi äänetönnä leposohvallansa. Ilta joutui ja
vielä olivat koskematta päivällisen tuoksuvat hedelmät, vielä häilyivät
valloillaan, vain löyhästi sidottuina ja koristeitta, kiiltävät kiharat.
Valkeni aamu, jo heräsivät kukkaset ja perhot, mutta vielä ei ollut
Alheidi nukkunut. Viimein sulkeutuivat kuitenkin hänen silmänsä
suloiseen uneen ja hänen herätessään oli aurinko jo korkealla
taivaankannella.
Armahat impyet, koristakaa valtiatartanne tänään tavallista
huolellisemmin! Miksi tahtoo hän tänään olla niin kaunis? Miksi
koristelee hän? Ketä ajattelee hänen sydämensä? Tahtooko hän
kauneudessaan isällensä loistaa, vaiko siksi, että tuntematon
muukalainen on hänet näkevä?
Aurinko on laskemaisillaan. Pian painuu päivä lännen pehmeihin
pilvipatjoihin uinumaan. "Alheidin ystävättäret, jättäkää minut yksin!
Tahtoisin uinua hetken. Elkää salliko kenenkään lähestyä."
Mutta eipä uinunutkaan Alheidi. Menisikö Alheidi suihkulähteelle?
Tulleeko hän, tuo ihana muukalainen? Täytyyhän Alheidin toki
varoittaa häntä, käskeä häntä poistumaan, muutenhan voisi vieras
vartoa liian kauvan ja tulla huomatuksi. Se olisi hänelle varmaksi
kuolemaksi.
Verkkaisin askelin astui Alheidi kaivoa kohden. Sielläpä seisoikin jo
muukalainen, tuo kookas ja ihana, säihkysilmäinen.
"Alheidi, ihanin, armahin aurinko! Missä olisi maailmassa ketään,
jonka kauneutta sinun rinnallasi voisi edes tähteenkään verrata!"
"Etkö tiedä, muukalainen, että Ben Hamounin orjat surmaisivat sinut,
jos sinut täältä löytäisivät? Riennä pois! Ainoastaan varoittaakseni
sinua tahdoin sinua tavata."
"Ihana Alheidi, joskin tuhat kuolemaa minua uhkaisi, en saata sinua
koskaan jättää. Minun täytyy saada sinut omakseni, minun täytyy
vapauttaa sinut, taikka kuolla puolestasi! Alheidi, sä taivaallinen, mitä
oletkaan muuta, kuin vanki, vaikka kahleesi ovat kullatut? Etkö elä
täällä teljettynä, kuni vangittu vuorikauris, kätkettynä, kuni kaivoksen
syvyydessä timantti, tai simpukassa helmi? Tule, Alheidi, tule, ollos
vapaa! Tule morsiokseni, tule morsioksi Salik Sardar Khaanin, joka
erämaan aavikon vapaita heimoja hallitsee! Tiedätkö, saatatko edes
aavistaakaan, mitä vapaus on? Tiedätkö, miten sykkii sydän kiitäessä
tuulen vauhtiakin vinhemmin nuolennopealla ratsulla, joka tuntee
ratsastajan tahdon, ennenkuin hän sitä edes merkilläkään on ilmaissut?
Oletko nähnyt miehiä verisessä ottelussa erämaan petojen kanssa?
Ovatko sinulle osottaneet suosiotansa äärettömäin aavikkojen asukkaat,
ne, jotka omistavat maailman, sillä heillä on hevosensa, keihäänsä ja
tikarinsa? Haluatko helmiä ja kalliita koristeita? Sana vain ja saat
sellaisia yltäkyllin, vaikka ne olisivatkin noudettavat itse Persian
kuninkaan aarre-aitasta. Jos taas haluat kallis-arvoisia voiteita ja pyhää
savua, niin kauppamatkueitten pelkurit pojat niitä sinulle verona suuria
määriä maksavat. Tahi tahdotko kauniita orjattaria? Maan jaloimmat
tyttäret ryöstetään sinulle palvelijoiksi. Tule, Alheidi! Salik Sardar
Khaan on vapaiden ruhtinas. Hän on halveksinut kaikkia naisia ja
rakastanut ainoastaan sankaritöitä ja sotaista kunniaa; mutta Alheidi on
voimakkaan voittanut. Tahdotko tulla orjattareksi jonkun pelkurin
Shahin, joka satojen joukosta sinut tuskin näkee, tai tahdotko tulla
sankarin armaaksi, hänen silmäinsä valoksi, sydämensä vereksi,
elämänsä tuleksi? Tule Alheidi! Kuulitko laukauksen? Se oli merkki.
Uskolliset seuralaiseni ryntäävät nyt salaman tavoin isäsi taloon. Elä
säikähdä, armahin! Eivät he saa siellä mitään vahingoittaa, eikä ryöstää,
ainoastaan kääntää huomiota sinne päin, ett'ei kukaan ajattelisi sinun
vartioimistasi. Tule, Alheidi! Virkku varsani vartoo sinua täällä ulkona.
Pian kiidämme vuoristoon, jossa joukko urhoollisia seuralaisiani meitä
odottaa. Meidän on vain tämä silmänräpäys, ei muuta. Joudu, tule,
Alheidi!"
Äkki-arvaamatta kietoi nuorukainen kätensä ihanan immen solakalle
vyötäreelle ja kantoi hänet riento-askelin puutarhasta muuriin murretun
aukon kautta ulos kedolle. Siellä seisoi sidottuna korskuva hevonen.
Sen selkään hypähti Salik, ihana taakkansa edessään. Tyttö ei ollut
ehtinyt ajatella, tiesi tuskin olisiko pitänyt huutaa apua. Nyt riensi jalo
eläin eteenpäin, vainottua lintua vikkelämmin, kevyttä gatselliakin
keveämmin. Tulta tuiskivat laajentuneet sieramet, yhä vinheni sen
vauhti, kaviot tuskin koskettivat maata. Alheidin sydän sykki
ihastuksesta. Salik tuki häntä käsivarrellaan, toisessa kädessä oli
hänellä ohjakset. "Alheidi, armahin, kohta olemme turvassa."
"Salik, turvassa olen sinun luonasi!"
Mutta keitä tuolla kaukana kedolla näkyy? Sinne on ilmestynyt neljä
ratsumiestä. Hurjasti huutaen hyökkäävät he eteenpäin. He ajavat
pakenevia takaa. Tulisen ratsun salamannopea vauhti vähenee. Se on
kaksinkertaiseen taakkaansa tottumaton, vaikka Alheidi onkin kevyt,
kuni nuoren karitsan hienoin villa. Takaa-ajajat pääsevät lähemmäksi.
Salik kannattaa Alheidia vieläkin tukevammin. Hän ottaa ohjakset
suuhunsa ja keihään käteensä. Vaahdon peittämänä pureksii jalo ratsu
päitsiänsä, kannusten haavoittamat kupeet vuotavat verta, mutta se ei
enää vinhana vihurina lennä, se korskuu, se ponnistaa voimiansa. Yhä
lähemmäksi pääsevät takaa-ajajat.
"Katso, Salik, vartijani! He yllättävät meidät. Elä salli Alheidin elää
sinun kuolemaasi näkemään! Anna minun kuolla tikaristasi tässä
rinnallasi! Ei olisi raskas moinen kuolo."
Eräs takaa-ajajista näytti piakkoin pääsevän muita etemmäksi. Silloin
kuului suhina, varjo vilkahti yli aavikon ja samassa suistui sekä
hevonen että ratsastaja suin päin hiekkaan. Toinen ratsumies vilahti
hänen ohitsensa, mutta jo tunkeutui Salikin toinen keihäs tämänkin
hevosen rintaan. Korskuen karkasi se pystyyn ja kaatui ratsastajineen
maahan. Nyt oli jo kolmaskin ratsastaja ehtinyt lähelle. Hän ampui
laukauksen, mutta kovassa vauhdissa se ei osunut, vaan samassa
Continue reading on your phone by scaning this QR Code
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.