Kuvauksia ja unelmia | Page 6

Hän seurasi onnetonta
ilomielin, sillä tämä ei häntä nyt karkoittanut, mutta voi, siksi vaan,
ett'ei häntä huomannut.
Hiljemmin hyökyi vilvoittunut veri nuorukaisen suonissa, helpotti jo
hehkuva poltto sydämen, vaimeni silmänkin vihainen vimma Tuonen
neitosen hoitaessa. Mutta silloin heräsikin nuorukainen tajuamaan
ulkomaailmaa ja huusi harmistuneena: "Poistu, peikko! Miksi minua
vainoot?" Ja usvana haihtui neidon haamu pois.
Mutta synkässä hongikossa keski-yön myrskyssä lauloi Kalmatar:
"Peitä, yöhyt, Kalman tyttö, Ett'ei silmä häntä keksi! Riehu rajusiivin,
myrsky, Ääntä ett'ei kuulis korva! Sakene, oi synkkä metsä, Jott'ei jalka
luokses löydä! Kätke helmahasi raukka, Toivoton mi yksin onpi!
Elämässä, kuolossakin Kaikilla on toivo vielä. Tuonen tytti tuiretuinen
Toivoa ei tunnekkana!
Mutta lännestä tuli kansanjoukkoja yli meren. Tulella ja miekalla he
maata hävittivät, vajottivat maahan jumalien alttarit ja pyhäköt. Ja
yhtenä miehenä nousivat Suomen nuorukaiset muukalaisia
vastustamaan ja Suomen joukkoja johti Kalmattaren lemmikki.

Vaan valtavana vyöryi vierasten virta Suomen joukkoja vastaan, yhä
etemmäksi tunkeutuivat muukalaiset. Ja Suomen nuorukaiset kaatuivat,
kuin kaatuu honka kirveen-iskusta, sillä heidän jumaliensa valta oli
kukistettu ja Voimakas Jumala taisteli muukalaisten puolesta.
Kalmattaren nuorukainen seisoi vielä yksin pystyssä kaatuneen joukon
keskellä, mutta silloin lensi siivekäs nuoli hänen sydämeensä. Hän
kaatui, miekkojen melske vaikeni, taistelutanner jäi autioksi. Mutta
kaatuneen vieressä seisoi Kalmatar. Kuolon tyttö ei voinut kaatunutta
elähyttää.
Katso, silloin ilmestyi öiselle tantereelle ylevä olento. Korkeutta
tavoitti voimakas pää, jolta hopealta hohtavain suortuvain viljava vuo
aaltoili. Hiljaa häilyivät viitan valkeat poimut öisessä tuulessa.
Vakavuus asui ylevällä otsalla, mutta lempeältä, vaikka samalla
vakavalta, näytti kauniisti kaareva, tuuhean parran ympäröimä suu.
Ylevän haamun luokse astui Kalmatar ja sanoi: "Isä, katso nuorukaista,
Suomen toivoa ja ylpeyttä! Saako Tuoni hänet omaksensa temmata?
Täytyykö hänen tulla viedyksi autioon Manalaan? Madotko saavat
runnella tätä ruumista, jonka Luoja loi vankaksi kuin vuori, kauniiksi,
kuin päivänvalo?"
"Neito," sanoi ylevä vanhus, "olet Manalan tytär!"
"Isä," vastasi neito, nöyrästi notkistaen päätänsä, "kotini oli Manalassa,
mutta laulusi antoi mulle rakkaudessa kauniimman kodin. Kerran
ennenkin palautit kaikkivoivalla laulullasi nuorukaisen hengen
Tuonelan tuvilta. Isä, solmios sanat sanoihin, ellös salli Suomen
nuorukaista viedä pimeään Manalaan!"
Ylöspäin kohosi vanhuksen katse hänen vastatessaan: "Tuonen neito,
minunkin valtani väistyy voimakkaamman tieltä. Vaka, vanha
Väinämöinen lähtee pois. Etsi häntä, joka on voimakkaampi laulua,
sillä hän on rakkaus, joka on voimakkaampi sanojen tietäjää, sillä hän
on itse sana."
Vanhus lähti ja yöhön ja murheeseen jäi Kalmatar, sillä ei hän tiennyt

kusta etsiä häntä, joka auttaa taitaa.
Silloin kuului kaukaa hiljainen laulu, rukous Korkeimman puoleen
taivahissa. Tähtönen tuikahti kirkas taivahan laella ja Kalmatar vaipui
polvillensa, mutta ei rukoillut, sillä hän ei tietänyt rukouksen sanoja.
Mutta hänen polvistuessaan tuli hänen luoksensa se Kaikkein
Voimallisin, jonka edestä vanhuksen oli täytynyt väistyä.
Riemusta vavisten tarttui neito hänen hohtavan, valkean vaatteensa
liepeeseen ja painoi päänsä alas. Ja taivaallisesti hymyillen ojensi
Kaikkivaltias kätensä ja neidon olkapäille kasvoi välkkyvät siivet ja
taivaallisen valon loistossa polvistui, miekanterä maahan käännettynä,
haavoittunut nuorukainen. Mutta kun Taivahinen taas poistui, vaipui
nuorukainen vaalenneena maahan ja neito kumartui hiljaa hänen
puoleensa, vapautti suudelmalla hänen henkensä ja lensi sen kanssa ei
enää Manalaan, vaan autuaitten asuntoihin, korkeampahan kotihin.

SALIK SARDAR KHAANIN PUOLISO.
Päivyen koi Laski jo, kullaten pilvet. Hehkuen hohtaa taivas, maa.
Säihky-aallot, loistoisat liekit, Hattarain helke vapaa tää, Min lausutte,
oi?
Tahdotte kai Päivästä kertoa, tuosta Loistossa lännen mi asustaa, Vihaa
yötä, syvyyttä tutkii? Sinnekö mieltäin taivuttaa? Min tahdotte, oi?
Itä, sä yö, Uinuvat ruususet tuudit Pehmeillä tuoksupatjoillaan. Hiljaa
häilyy utuinen huntu, Satujen impein verho tuo! Oi, haaveiden maa!
Ruusujen maa, Itä, sä satujen kehto, Valjun, vienon Suomen laulun
Rikas, lämmin, kukkaisa sisko, Tumma, hehkuva itä, oi, Sä lumosit
mun!
Ihanat olivat Ben Hamounin puutarhat, ihanat niiden ruusut, mutta
ihanin oli puutarhan valtijatar, Ben Hamounin tytär. Puutarhan
sisimmässä pohjukassa, keveitten pylvästen varassa kohosi hänen
linnansa. Tuoksuvat jasmiinit ja uhkeat ruusut sen seininä ylenivät.

Katon muodosti kullasta, purpurasta ja kalliista kivistä hohtava holvi.
Valtijattaren hovinaiset olivat nuoria, kauniita neitoja kuultavan
valkoisissa puvuissa, lukemattomat ruusut ja liljat ja kukkaset hänen
hovineitensä. Kun hän lavitsan pehmeillä, helmikoristeisilla patjoilla
lepäsi, silloin sohisivat puutarhan suihkulähteet sulavimpia säveleitään
ja vienoimmat virtensä visersivät satakielet. Mutta kun hän taas
impeinsä kera iloisessa kisassa valtakunnassansa liiteli, silloin
satakielet kimakasti tuhansin kielin livertelivät ja uhkeana
henkivartiona liihoitteli hänen ympärillänsä välkkysiipisiä, kiiltäviä
perhosia.
Tiesikö Alheidi, mitä on ilo? Tiesi, sillä se oli hänen alituisena
toverinansa. Tiesikö Alheidi, mitä on suru? Tiesi, sillä hän oli nähnyt
erään leikkitoverinsa sairastavan ja rakkaimman satakielensä kuolevan.
Tiesikö Alheidi, mitä on rakkaus? Ei. Hänen silmänsä eivät
milloinkaan olleet nähneet muuta miestä, kuin hänen isäänsä.
Eräänä aamuna istui Alheidi yksinänsä nurmikolla säihkyvän
suihkulähteen partaalla. Ajatuksiinsa vaipuneena piti hän kättänsä
hienon vesisateen alla, jotta tämä ponnahti ilmaan ja hajosi tuhansiksi
kimalteleviksi helmiksi nurmikolle, kukkasiin ja tytön hiuksiin,
koristaen niitä kauniimmin, kuin tummissa kiharoissa tavallisesti
välkähtävät timantit.
Silloin kuuli hän outoa melua, katsahti äkkiä ylös, ja katso -- hänen
edessään seisoi nuori mies, joka säihkyvin silmin häntä katseli. Tyttö
yritti paeta, mutta muukalainen esti häntä. "Ihana Alheidi," sanoi hän,
"henkensä on erämaan poika pannut alttiiksi sinut nähdäksensä, mutta