Kuusten juurella | Page 7

ja virkkoi: »Oo, oo,
oo».
Jertta koetti Matille selittää, että ne ovat pakkasen silmiä, pakkanen kun
katselee tuhansin kirkkain silmin. Matti ei kuitenkaan Jertan selityksiä
ymmärtänyt, vaan aina kun tuli näkyviin uusia kirkkaita tähtiä, hoki:
»Oo, oo, oo».
Mäkelään tultua Jertta meni Matin kanssa suoraa päätä pirttiin, mutta
Auno vei lehmänsä navettaan ja tuli sitten taakkoineen pirttiin, missä
päästeli selästään raskaan kantamuksensa ja heitti sen pöydälle.
Väsymyksestä huohottaen hän sitten istui penkille, missä kuumuutta
hohtavista kasvoistaan pyyhki esiliinaansa hikeä ja hetken äänetönnä
kädet helmassaan katseli lattialla tepastelevaa Mattia, jota Jertta varoi
lattialla levällään oleviin roskiin kompastumasta, ja iloisesti
naureskellen sanoi:
-- Tässä se on nyt Mäkelän isäntä. Tämä ei korkealta katsele, mutta ei
se korkealta kaadukaan. Hei! Nythän se kupsahti, kun tuo risu tarttui
kenkään. No, eipä muuta kuin saman verran ylös!
Mikko oli alangolta ladosta hakenut heiniä ruunalle ja lehmälle ja tuli
sitten vasta pirttiin, kun elukat olivat saaneet syömistä. Ovesta tultuaan
ei Mikko astunut montakaan askelta, kun jo seisahtui ja nähtyään
pirtistä revityn kaikki orret oviseinästä, kahdesta hirrestä puolihirteen
lohkotun puuta ja lattian täynnä kaikenlaista pärtöä, tunsi mielensä
jäykistyvän. Hän muisti nyt toisenöisen unensa ja ajatteli, alkaako nyt
todella se unissa nähty pitkä matka, kun häntä juuri samanlaisen
raiskatun asumattoman huoneen läpi oli kuljetettu, ennenkuin hän
joutui kammottavalle veriselle tantereelle. Auno nauroi hänelle: -- Mitä
sinä nyt siihen jäit kuin Lootin emäntä suolapatsaaksi?
-- Enpähän erikoisesti mitään. Näyttää vain niin kummalta, sanoi
Mikko alakuloisesti.
-- Kummalta tämä kyllä näyttää, mutta ei tässä muu auta, taloksi tässä

on ruvettava. Nyt on meillä lauantai. Iltaan mennessä täytyy pirtti saada
pyhäkuntoon, sanoi Auno.
Ovisopella oli vielä Jertan tekemä varpuluuta täydessä kunnossa. Sen
otti Auno ja alkoi lakaista lattiaa, Jertan käski hakemaan puita uuniin,
jos niitä on. Jertta toimittikin uunin lämpiämään, ja kun uunissa
rupesivat puut ja Aunon lattialta keräämät roskat humisten palamaan,
niin vertyi Mikonkin mieli. Oli sentään jotain hyvääkin jälellä, kun
uuni oli hyvä.
Siinä Aunon lattiata lakaista humutessa tuli Kejosen Malla pirttiin ja
iloisesti nauraen huudahti:
-- No herrainen aika! Johan täällä on ihmisiäkin! Minä läksin juuri
katsomaan, kun illalla kävi sanoma, että autioksi on talo jätetty, minkä
näköiseksi se nyt on mennyt.
-- No terve, hyvä ystävä! huudahti Auno. -- Sinähän tulit kuin käsketty
meidän avuksemme. Etkö joudakin, että ruvetaan ja pestään tämä pirtti?
Mutta mistä saadaan saavi, jolla saataisiin vettä?
-- Minä tiedän saavin, sanoi Jertta. Tuolla navetan päällä on talon paras
saavi, sitä eivät näkyneet eilen löytäneen, enkä minäkään sanonut.
Kesällä kun pesuja teimme, niin piika-Maikin kanssa nostimme sen
sinne talteen.
-- No silloin on hätä hukassa! Joudanhan minä avuksenne, sanoi Malla,
rupesi riisumaan nuttua päältään ruvetakseen asiaan ja sanoi:
-- No aivanko te olette tulleet ihan asumaan?
-- No aivan ja kotiin, sanoi Auno. -- Illalla ostimme kauppias
Lättenperiltä, joka oli tämän huutokaupassa saanut.
-- No onneapa olkoon! No ei olisi uskonut, kun pyörähditte takaisin
syntymämaallenne.
-- Olihan se todellakin pyöräys. En vielä eilen illalla illan pimetessä

tätä uskonut, itkin koko eilisen päivän ja itkin vielä illallakin tämän
syntymäkotini kohtaloa, kun velipojista ei tullut kalua eikä
syntymämaansa asujaa. Mutta kun illalla se räntäsateinen ilta oli
pimennyt pimeimmilleen, niin Lättenperi tuli konttoristeineen kuin
tuulen tuomana. Ja kun kuulin, mikä vierailla on asiana, niin ilosta
hyppäsi sydämeni. Sitä ei usko, jos ei ole kokenut, että niin voisi
maallisesta onnesta riemastua. Aivan yhdessä hengenvedossa minä
hyppäsin syvimmästä surusta ihan korkeimpaan iloisuuteen.
-- Eihän tuo mikään kumma, jos teillä on ollut surua velipojistanne,
niitten elämä ei viimeaikoina enää ollut oikeitten ihmisten elämää:
alituista kortinlyöntiä, juominkia, tappelua ja kaikenlaista roistoutta.
Mutta kyllä heidätkin maailmanranta opettaa, jos ei ennen niin
Kakolassa.
Jertta toi nyt sylyksensä kuusen oksia ja koivun varpuja, joista he
kaikki kolme, Auno, Malla ja Jertta rupesivat kilpaa tekemään luutia.
Malla se sai ensimäiseksi havu- ja varpusekaisen luutansa valmiiksi,
pani sen pitkään varteen ja alkoi voimansa takaa kahdakäsin husata
lakea ja sanoi ylpeästi:
-- Nyt kun on uudet asukkaat tulleet taloon, niin puhdistetaan kaikki
vanhat liat laesta ja lattiasta, kerta keskiseiniltäkin.
-- Se on oikein, että luut koirille, sanoi Jertta ja alkoi luudallaan huhkia
seiniä. Auno ripsui uunia ja uunin seutua. Jouduttuaan seinien
luutimisessa oviseinälle sanoi Jertta nauraen:
-- Silloin ei velipojilla ollut puumetsä kovinkaan kaukana, kun tuosta
hellapuuta ropottivat. Se tapahtui viime pyhänä parhaana kirkkoaikana.
Orret ne polttivat jo silloin, kun nimismies tämän talon panttasi.
-- Riettaan orjat, mitä ovat tehneet, sanoi Malla.
-- No, ei olla milläänkään, puulla ne puut paikataan, vaskilla hevosten
varsat, sanoi Auno reippaasti.
Mikko oli navetan päältä hakenut saavin, vanhasta aisasta tehnyt

korennon ja kun Malla oli laen ripsumisesta joutunut, rupesi nyt Mallan
kanssa kantamaan vettä, jolla roikuttivat lattian joka paikasta
huleisilleen, jotta lika alkaisi liota puusta irti sillaikaa kun pestään
akkunoita, pöytä, rahi ja penkit. Kun ne oli pesty, teki Malla viimeisistä
luuta-aineista luudan Mikollekin, ja silloin kaikki neljä henkeä
rupesivat luudillaan ihan voimainsa takaa lykkäämään lattiaa ja väliin
aina kylvivät hiekkaa yli lattian. Matti