Kuusten juurella | Page 6

täytensä, ja eipähän se

ääriään itke, jos se ei aina ihan kukkurina olisikaan.
Kun illallinen oli syöty, vuoteet tehty ja seinällä riippuvan
valkotauluisen kellon viisarit osoittivat yhtätoista, köllistyi Mikko
vuoteelleen ja Mikon esimerkkiä seurasi Auno ja Jerttakin, vaikka uni
ja väsymys tuntuivat olevan kaukana ja koko nukkumaanmeno tuntui
olevan vain sen vuoksi, että on tapana joka ilta tehdä se sama temppu.
Auno siinä yön pimeydessä alkoi vielä puhella:
-- Mitähän se lienee merkinnyt, kun menneenä yönä unissani äitivainaa
laittoi minut leipomaan suurta leipätaikinusta ja ne leivät kohosivat niin
suuriksi, että ei ne ilmisissä olisi sopineet minkäänmoiseen uuniin. Ne
olivat suuren ammeen kokoisia, eikä se talokaan ollut Mäkelänlainen,
se oli semmoinen muutamanlainen talo. Huoneita oli paljon ja ne sikin
sokin, niin että minä niihin eksyin ja siten haihtui käsistäni sekin
leivontahomma. Minusta oli paha, kun en enää löytänyt sitä
leivontahuonetta. Siitä heräsin ja tuntui somalta, kun se oli unta.
-- Minäkin viimeyönä unissani rähmästin semmoisessa vanhassa
talossa, jonka laista en ole ikinä nähnyt, sanoi Jertta. -- Semmoisia
pyhäpukuisia ihmisiä siinä oli, ja niillä oli kiirettä tointa, mutta en minä
saanut selville, mitä se oli, ja aurinkokin paistoi pohjoisesta.
-- Unikekkonen on vain kummitellut tämänpäiväistä huutokauppaa,
sanoi Auno.
Kukaan ei jatkanut enää puhetta. Aunokin jäi äänettömäksi, vaikka unta
ei kuulunut. Virkeinä vain silmät harreilivat mustaan yöhön ja ajatukset
askartelivat huomisessa majanmuutossa ja siinä, että huomenillalla hän
taas Onnenkukkaa illastaa ja hoitaa Mäkelän navetassa ja saa puuhailla
omalla synnyintantereellaan. Tulipa kuitenkin mieleen ikäviäkin
ajatuksia: veljien jumalattomuus. Hellän ja hurskaan äidin lapsista oli
tullut tuollaisia sukunsa häpäisijöitä. Palanneeko heistä kukaan
tuhlaajapoikana maailmalta?
Siinä selällään sängyssään maatessaan ja ajatellessaan veljiään ja
heidän kohtaloaan Auno tunsi silmiensä nurkkien kostuvan. Mutta
silloin tuli myös uni niin hiipien, ettei sitä huomannutkaan, ja hän

nukkui tietämättään.

Toinen luku.
Vaaleanpunertavana, raukeakasvoisena nousi aurinko kaukaisen metsän
latvojen välistä. Ruskealaitaiset pilvet hiljalleen vajuivat pohjoista
kohti. Niistä tuiskahteli muutamia kuivia lumen hetaleita, jotka
tyynessä ilmassa sinne tänne leijaillen laskeutuivat maahan, missä
ruohon latva oli hieman jään kohmeessa ja rapakkojen pinnalla näkyi
riitan hiutaleita. Tätä katseli Mikko Kivelän kartanolla ja navetasta
tulevalle Aunolle sanoi:
-- Kylmä on ilmassa, lunta näkyy pilvissä olevan, mutta etelässä se
kuitenkin näkyy tuuli olevan, kun pilvet ovat pohjoiseen matkassa. Jos
rupeaa etelästä tuulemaan, niin lauhtuu ilma. Viisasta kuitenkin oli, että
Lättenperi kiirehti perunoittensa ääreen.
-- Kyllähän on tämä Mikkelin-aika sellainen vuodenaika, että saa olla
perunat kuopassa, sanoi Aunokin ja lähti maitokiuluaan kantaen pirttiin,
jossa Jertta ja Matti ilakoivat ja nauraa rähisivät niin että kartanolle
kuului.
Mikko katseli vielä hetken noita pohjoiseen lipuvia pilviä. Paksuimpien
alla näkyi vaaleita usvamaisia juoluvia.
-- Saapa nähdä, syntyykö tuosta totinen tuisku vai sulavatko nuo ilman
suurempaa sadetta, sanoi hän itsekseen. Korkealla nuo vielä ovat, mutta
hetihän ne voivat laskeutuakin, kuten toissayönäkin. Toissapäivänä oli
niin kaunis ilma, ettei elokuussakaan ole kauniimpaa, mutta kerkisipäs
eiliseksi muuttua sellaiseksi räntäsateeksi. Niinhän sitä sanotaankin,
että viitenä, kuutena syksyinen yö, seitsennä kesäinen päivä.
Mikko meni sitten aittaan, toi sieltä suuren kontin, katseli sen sisusta ja
viilekkeitä, kopisteli sitä pirttiin kävellessään, jotta siitä karisisi
joutavat roskat. Pirttiin tultuaan hän sanoi:
-- Mitähän sitä tähän konttiin saataisiin sopimaan semmoista, mitä

ensiksi tarvitaan.
-- Tietysti ruokaneuvoja, sanoi Auno, -- mutta kunhan tässä saadaan
aamiainen suuhun, niin kerjetäänpähän sittenkin yksi kontti saada
täyteen. Ja mitäs me konttisillamme ruvettaisiin kantamaan, kun meillä
on hevonen!
-- Hevonen on, mutta rekeä ei lastuakaan, sanoi Mikko. -- Ja jos olisi
rekikin, niin häntäänkö sen sitoisi, kun ei ole länkiä eikä luokkia.
-- Niin tosiaankin! virkkoi Auno. -- Puussa on pohjat, petäjässä liisteet!
Mutta kylläpähän tästä tilasta saadaan ensihätään kantamallakin. Hätä
on hukassa, kun on mitä noutaa. Pannaan nyt vain siihen konttiin tuosta
pari leipää, pari rieskaa, ja sitten kun on syöty, pannaan siihen pata ja
tärkeimpiä ruoka-astioita. Niihin saatamme panna kaloja ja voita. Lihaa
ota sieltä aitasta minkä verran haluat. Mitäpä senkään paljoudesta,
kunhan siksi että päästään keittämään. Perunoita emme sinne saa, mutta
saamme me keiton lihasta ilman perunoitakin.
-- Sopii tähän konttiin joku sangollinen perunoitakin, sanoi Mikko. Sen
sanottuaan hän heitti konttinsa lattialle selälleen ja lähti kuopasta
noutamaan perunoita.
Kun aamiainen oli syöty ja matkaan lähtevät laitteet saatu lähtökuntoon,
sitoi Auno suuren vaatteilla täytetyn lakananyytin selkäänsä. Mikko
taas otti selkäänsä raskaan kontin, ja kirveen käteensä. Jerttakin sitoi
lakananyytin selkäänsä, otti Matin syliinsä, ja niin työnnyttiin ulos.
Auno lähti viimeisenä. Ovea kiinni painaessaan hän sanoi:
-- Hyvästi nyt vaan, hyvä koti, ja kiitos kaikesta!
Sitten Auno otti navetasta lehmän, jota lähti taluttamaan Mäkelään päin.
Jertta kantaen Mattia seurasi lehmän perässä ja Mikko taas
kuurusissaan raatustaen raskasta konttiaan talutti ruunaa. Mutta kun
ruunan sieraimiin tuoksahti kontista leivän ja rieskan haju, ei se
tahtonut malttaa olla konttiin käymättä hampain käsiksi, joten Mikon
piti myötään kirvesvarrellaan huitoa ruunaa pysymään erillään. Niin
matkue astua julppasi Mäkelää kohti. Ääntä ei matkueesta juuri

ollenkaan kuulunut, eilisen sateen synnyttämät rapakot vain elukkain
jaloissa porskivat, ja kun Matti näki puitten oksissa auringon paisteessa
kiiltäviä lumihiuteita, osoitteli hän niitä sormillaan