Kuusten juurella | Page 5

Auno iloisesti.
-- Kas, kas, miten Mäkelän emäntä on jo hyvällä tuulella, virkkoi Jertta
nauraen. -- Kyllä sinä saat koreasti silittää tuon kauppiaan päätä, kun se
yhdellä kynän piirroksella muutti matalan mökkitönön emännän ison
Mäkelän emännäksi. Mutta se nimismies pahuus, kun se yhdellä
vasaran paukauksella muutti minut, talon tytön, miksi lienee

muuttanutkaan.
-- Hahaa, eihän tämä suuri mutka ole, sanoi Ledenberg. -- Huomenna
emännän mukana palaatte takaisin Mäkelään, ja silloin ei Mäkelän
pirtin kynnys ole kortteliakaan korkeampi kuin tänäkään päivänä.
-- Mutta nythän tässä ei pidot parane, jollei vieraat vähene, sanoi
konttoristi ja alkoi tapailla palttootaan.
Mutta Mikko nousi seisoalleen ja sanoi: -- Eiköhän tässä sentään
tultaisi yötä toimeen, aamuhan on aina iltaa viisaampi.
-- Ei, ei, keskeytti Ledenberg. -- Meidän maatilalla Savelassa on peruna
nostamatta ja talvi näkyy kättä antavan. Täytyy joutua huomiseksi
hankkimaan Savelaan ainakin kolme tusinaa perunan nostajia. Ja eihän
se yö silmiä puhko.
-- Alkaahan nyt olla jo aikakin perunain nostoon, myönsi Mikkokin. --
Huomenna taitaa olla viimeinen päivä tätä syyskuuta. Sehän niillä on
vanhoilla ihmisillä määränä, että Mikon-päivänä pitää olla nauriskin
kuopassa, ja Mikon-päivä oli tänä päivänä.
-- Niin tosiaankin, huudahti Ledenberg. -- Onneksi olkoon! Toivotan
teille nyt vaan menestystä!
* * * * *
Vieraat olivat menneet ja sysimustana näkyi ulkoa pilvinen syyskuun
yö. Suuria märkiä lumenrentaleita aina silloin tällöin näkyi akkunan
edessä viistoon sinne tai tänne putoilevan. Lampun valaiseman
akkunan läpi ne vilahtelivat, mutta maahan pudottuaan ne kuitenkin
sulivat, joten maa pysyi yhtä mustana kuin yökin. Mikko oli unohtanut
vasunsa teon ja äänetönnä katseli akkunasta mustaan yöhön eikä
tarkoin seurannut Jertan kertomusta, kun tämä teki Aunolle selkoa
huutokaupan kulusta, miten pojat olivat tahallaan tuhranneet kasvonsa
likaisiksi, pukeutuneet vanhoihin rikkinäisiin riihiryömiin ja jalkoihinsa
panneet vanhoja satavuotisia kenkäresuja, jotka tuskin jalassa pysyivät,
vaikka niillä joka mieheen pitkät saappaat, joita ne monta viikkoa

olivat lähtöä varten voidelleet ja tervailleet. Huutokauppaväkeä he
haukkuivat, etenkin niitä, joitten tuomioilla myytiin, ja se huutokauppa
oli pääasiassa pojista mieleen, he kun nyt pääsivät siihen toivottuun
tukkilaisten vapauteen. Talonpito oli heistä ollut paljasta orjuutta,
palkatonta riekkumista, jossa saa maksaa veroja ja pappien palkkoja,
mutta itse jää aivan palkattomaksi.
Jertan kertomuksista ei tuntunut ollenkaan tulevan loppua, kun Auno
kuunteli niitä mielellään ja itsekin väliin kertoi tietojaan poikain
käytöksestä jo isän ja äidin eläessä, mikä kaikki osoitti selvästi, ettei
heistä tule talonpitäjää, kun isästä aika jättää. Kuunnellessaan
Mikkokin ikäänkuin heräsi unelmistaan, otti loukosta konttikirjasen
vasutekeleensä, rupesi sitä kutomaan ja sanoi:
-- Minkähän korkuinen tästä vasusta pitäisi tulla.
-- Sillä ei väliä, sanoi Auno. -- Siitä näkyy karttajaisvasuksi tulevan
liian suuri, näkyy tulevan vasu, jossa minä voin pitää kasassa olevia
villoja, ja silloin on sitä parempi, mitä korkeampi se on. Ja kun
elettäneen, niin lienee toki kerran villoja korkeaankin vasuun, kun
lampaat siinnevät kuten ennen minun hoitaessani.
Jertalta oli nyt kertomus katkennut. Aloittaakseen uuden alan
kertomuksessaan velipojistaan hän sanoi hartaasti kuuntelevalle
Aunolle:
-- Sivolan Pentti se sai Onnenkukan. Sen te saatte ostetuksi toiseksi
lehmäksenne. Pentti sitä kuului kaupittelevan, kuului sanovan rehujaan
vähiksi eikä navetassakaan kuulunut olevan tilaa. Kuului kertovan
miehille, että hänellä ei ollut halua kauppaan, rupesi vain hintaa
kohottamaan, mutta niinpä loivatkin hänelle.
-- Voi, Onnenkukka, minun sormijuottoni! huudahti Auno. -- Ihan
huomenaamuna, kun silmäni aukeavat, lähden kysymään myyvätkö
todellakin ja millä hinnalla.
-- Muutaman markan voitolla minä kuulin Pentin sitä kaupittelevan,
sanoi Jertta.

-- En kahtakaan kieltäisi, kun saisimme Onnenkukan palautetuksi
Mäkelän navettaan, sanoi Auno. -- Minä muistan, miten soma se oli
vasikkanakin. Silloin minä aina sille maitoa juotin, ja se ikäänkuin
kiitokseksi sen saatuaan karsinassaan ihan tasakäpälässä hyppi ja
telkkusi, ja sen karva kiilteli kuin paras silkki. Mutta kuka se
kuuluikaan saaneen ne toiset lehmät?
-- Omenan sai Heikkisen Esa, Kestikin sai Vehmaan Rekke ja Yötikin
sai Karjalan Timo, ja siinähän ne neljä ovatkin. Tiistikin ja härän
tappoivat ja kätkivät. Kerta pari niitten lihoista keitettiin.
Mikkokin kuuli, että Jertan ja Aunon keskustelut kulkeutuivat taas
poikiin. Kuullakseen tarkemmin poikain aikeista hän sanoi:
-- Mutta jos ne pakanat kuitenkin varsin tahallaan asettuisivat meille
vastuksiksi, niin niitten kanssa sitä joutuu päin taivasta.
-- Ei... Ei ole pelkoa, nyt varsinkaan, kun lautamies on kintereillä, sanoi
Jertta varmasti. -- Ne olivat lähtönsä pohjolaan valmistaneet niin
valmiiksi, että pistää vain pillit pussiin ja soittaa suolla mennessään.
Jäivät vain piruuksissaan huutokauppaa häiritsemään. Sen uskon, että
matkalla pohjolaan ovat miehet tai kissan linnassa, jossakin
niittyladossa yötä. Taloon Harakkaniemellekään eivät ole uskaltaneet
yöksi jäädä.
-- Viisainta onkin, että pakenevat tämän nimismiehen piiristä. Silloin
ehkä nimismieskin jättää rauhaan, kun tietää, että niitten ajelusta saa
vain vaivat palkakseen, sanoi Mikko tyytyväisesti ja katseli
valmistunutta vasuaan kaikilta puolilta ja veitsellään leikkeli, jos missä
näki pienintäkään päreen sälöä sirhottamassa. Viimein hän laski vasun
penkille ja sanoi: -- Tuohon niitä sopii kolmisen kymmentä kiloa villoja,
-- sattuneeko saamaan täyttään koskaan.
Nähtyään Mikolta puhdetyön loppuneen Auno nousi laittamaan
illallista ja katsottuaan vasua huudahti:
-- Voi, voi, miten tuli komea vasu! Sitten kun meillä on
kolmekymmentä lammasta, niin kyllä vasu saa