Kuusten juurella | Page 3

taas kirjoitti muutamia rivejä ja luki: »-- -- -- Mikko
Mäntylälle ja hänen vaimolleen Agnetta Mäntylälle, omaa sukua
Turuselle, välillämme sovitusta kuudentuhannen kolmensadan markan
kauppahinnasta, jota kaupan aikana maksetaan tuhat kolmesataa ja
loput...»
Siihen katkesi konttoristin luku, kun ovesta tulla syöksähti Auno
kirkkaine kahvipannuineen ja iloisesti huudahti:
-- Ja eivätkös jo kirjoita kauppakirjaa! Mutta tokkohan ne minusta ovat
tietävinäänkään, vaikka minähän sitä olisin oikea Mäkelän perillinen.
Minä olen siihen syntynyt ja siellä kasvanut, eivät ole jalkani sitten
jatkuneet.
-- On täällä kirjassa jo yksi Agnetta Turunen, sanoi konttoristi
ystävällisesti naurahtaen.
-- Eihän sitä toki emäntää unohdeta! »Emännästä ensin laulan»,
sanotaan Paavo Korhosen runoissakin, mukautti Ledenbergkin
mielissään hymyillen.
Auno toi nyt kahvipannun pöydälle, levitti siihen puhtaan liinan, jonka
päälle asetti kahvikupit ja leivoskorin. Kaasi kupit täyteen
tummanruskeaa kahvia ja kehoitti vieraita ottamaan pöydältä, kun ei
ole tarjottimia.

-- Kyllähän sitä näin täysissä voimissa olevat miehet pöydältä saavat,
kun pöydällä on, sanoi Ledenberg ja hyvillä mielin hymyillen alkoi
panna sokeripaloja kahvikuppiinsa ja kirkkaalla pienellä lusikalla
hämmennellä, jotta sokerit pikemmin sulaisivat.
Mikko oli vähäpuheisella tuulella eikä itsestään aloittanut puhetta.
Ledenberg oli sitä puheliaampi ja hän rupesi nyt kertomaan:
-- Se kuusi siinä Mäkelässä on mainio. Lieneeköhän sen vertaa koko
Suomessa? Yhdeksän syltä läpimitaten kattaa maata oksillaan, ja kun
kolme miestä sormen nenistä sormen neniin venyttää sylensä ympäri
puun, niin vielä jää kämmenen verran auki viimeisen ja ensimäisen
miehen sormien nenäin väli. En uskoisi, jos en näkisi, mutta tänä
aamuna nimismiestä odotellessaan miehet mittasivat, ja nyt on
uskottava. Näin senkin, että kahdeksantoista miehen pitkää askelta
läpimitaten kattaa oksillaan maata. Ja mikä vielä kummempaa: sille ei
ole kukaan tehnyt mitään pahaa, ei nekään pojat, jotka muuten ovat niin
hävyttömiä. Ne vasta värkkejä ovat.
-- Ei siihen kuuseen uskalla koskea kukaan, sanoi Mikko. -- Pienet
poikasetkin sen tietävät, että jos siitä pienimmän oksan rihvankaan
murtaa, niin silloin sen kuusen haltija rupeaa taittajaa viskelemään
seinästä seinään, heitteleepä siksi kunnes vanha henki on ruumiista irti.
-- Onkohan tuo totta? sanoi Ledenberg ja konttoristi naurahti, mutta ei
virkkanut mitään.
-- Kyllä sitä totena ainakin kerrotaan, sanoi Mikko.
-- No olkoon totta tai valetta, mutta se temppu se kuitenkin on kuusen
varjellut ilkitöiltä... Aivan mainio temppu, sanoi Ledenberg.
-- On sen ruumiissa kuitenkin yksi keihään arpi vanhan vihan ajoilta.
Lienettekö sitä tarinaa kuulleet? sanoi Mikko oikein totisena.
-- En. Miten se kuuluisi? sanoi Ledenberg.
-- En minäkään ole kuullut, vakuutti konttoristi.

Mikko mietti hetkisen ja alkoi kertoilla:
-- Täällä kylällä on silloin vihan aikana tapahtunut monta kauheaa
tapausta, ja senpätähden täältä ne ihmiset, jotka ovat henkiin jääneet,
ovat paenneetkin kolmen peninkulman päähän Horjun erämaahan.
Siellä nyt vielä näkyy kymmeniä pakopirttien uunin raunioita. Mutta
Mäkelässä on asunut kaksi pelkäämätöntä veljestä, Jyrki ja Tommo eli
Tuomas. Ne eivät ole lähteneet pakoon, ne ovat eläneet kotonaan,
vaikka eivät liene kaikkia uniaan aivan levollisesti nukkuneet.
Kerrankin oli vihollisia pari miestä tullut Jyrin makuuhuoneeseen
kostamaan Jyrille entisiä tuhoja. Jyrki oli kerjennyt herätä ja tempaista
ankaran tuppivyönsä, johon oli kiinnitetty suuri visainen
tupakanpoltto-piippu, tupakkamassi ja suuri visapäinen puukko
tuohituppineen. Sillä vyöllään kun oli Jyrki alkanut kurautella
vihollisiaan, niin palata oli pitänyt. Olivat kiittäneet, kun henkiin olivat
sillä kerralla jääneet, ja olivat sittemmin kertoneet toisilleen, että sieltä
oli leikki kaukana, kun tuppi tuli, kukkaro lähti ja piippu kovimmin
kolahti. -- Mutta kerran eräänä kesänä ne veljekset olivat muutamana
päivänä menneet tuonne Lintuselän rinteelle parin virstan päähän
kasken hakkuuseen koko väkineen. Jyrin emäntä yksinään oli jäänyt
kotiin leipomaan. Silloin oli tullut kymmenen vihollista. Ne olivat
syöneet talosta viilit ja mitä parasta olivat löytäneet ja ruvenneet
emännältä kovistamaan tietoa, missä on talon rahat. Emäntää kun ei
ollut saatu minkäänmoisilla uhkauksilla sanomaan, niin olivat
köytelleet hänet kuuseen selin, kädet taaksepäin köysillä vedetty
ympäri kuusta ja uhattu tehdä kaikenlaista pahaa ja lopuksi keihäällä
pistää kuusta vasten, jollei vastausta tule. Tähän hätään oli Jyrki
kerjennyt suurine kaskikirveineen tulla. Vihollinen huomattuaan Jyrin
oli hätäyksissään koettanut keihäällään pistää emännän kuusta vasten,
mutta keihäs oli sattunut niin syrjään, että paita oli kainalosta mennyt
läpi ja pieni verinirhama vain tullut sydämen kohdalle kainaloon.
Vihollinen oli yrittänyt pakoon, mutta Jyrin kirves oli takaapäin
tavannut vihollisen hartioita, niin että selkäpuolelta olivat sisälmykset
pudonneet tantereelle. Toiset yhdeksän vihollista olivat hyökänneet
Jyrin kimppuun, mutta Jyrin kirves oli tehnyt työtä käskettyä. Tuonne
Raatosuohon ne oli kaikki yhteen kuoppaan huomenna toimitettu, ja
siitä on Raatosuo saanut nimensä. Niin oli silloin siihen kuuseen

raudalla lyöty, ja kauan se keihään haava kuuluu näkyneen kuusen
kupeessa, mutta nyt sitä ei enää näy.
-- No itsestäänköhän Jyrki niin tärkeänä hetkenä osasi kaskimaalta
lähteä kotiin? Eikö tarina tiedä kertoa, oliko kuka tuonut viestin vai
paljas sattumako miehen toi, kysyi Ledenberg.
-- Koiran kerrotaan tulleen Jyrin luo ja alkaneen hätäisesti vokista,
sanoi Mikko. Jyrki oli silloin ottanut pitkät askeleet ja juossut koko
matkan hurjemmin kuin tulensammutukseen.
-- No sen arvaa, mukautti konttoristi.
Nyt konttoristi oli saanut kauppakirjan valmiiksi, ja hän luki sen
kovalla äänellä alusta loppuun. Viimeiset sanat kuuluivat: »Ja tila