Kuusten juurella | Page 2

pirttiä.

Auno vei rukkinsa ja karttajaisvasunsa karsinan syvimpään ja
pimeimpään loukkoon, ja kun Jertta oli saalinsa ja päähuivinsa riisunut,
istahtivat Auno ja Jertta vierekkäin karsinaseinämällä olevalle sängyn
kannelle, jossa hiljaa puhelivat keskenään, eivätkä olleet vieraista
tietävinään mitään. Mutta Mikon kopistellessa vierasten palttoita oli
kauppias Ledenbergillä aikaa silmäillä huonetta, ja kun hän huomasi
Aunon ja Jertan, tekeytyi hän leikilliselle tuulelle ja tervehtimään
tullessaan sanoi:
-- No mitäs se emäntäväki meistä niin arkailee? Ei meidän
matkassamme ole isänne tappajaa! Taidatte olla talon emäntä, tämän
toisen minä tunnen: tämähän meille siellä Mäkelässä kahviakin keitti --
muuten emme olisi saaneet sulaa suuhumme koko pitkänä päivänä. Te
olitte ihminen, mutta toista oli ne pojat. Voi niitä kelvottomia, miten
kehtasivat syyttömiä ihmisiä haukkua!
-- No, mistä ne niin? kysyi Auno alakuloisesti, vaikka arvasi syyn
haukkumisiin.
-- Tietysti siitä, että oli tultu huutokaupanpitoon. Tuskinpa
nimismieskään lienee ennen sattunut semmoisille markkinoille.
Naiset eivät jatkaneet puhetta. Ledenberg arvasi syyn: he eivät
halunneet kuulla vieraalta omista veljistään... Konttoristikin istui pirtin
sivupenkiltä niin elämäänkyllästyneen näköisenä, ettei talon isäntä
näkynyt saavan hänestä puhetoveria. Nyt Ledenberg kääntyi Mikon
puoleen ja sanoi iloisesti ja kovalla äänellä, ikäänkuin tahtoen sanansa
kaikkien talossa-olijain kuultaviksi:
-- Niin, meillä oli taloon sellaista asian nimeä, että siinä
tämänpäiväisessä huutokaupassa tuo Mäkelän talo lankesi minulle,
vaikka se on minulle tarpeeton. En olisi muuten tullut koko
huutokauppaan, mutta kun minulla oli tilaan kiinnitys ja täytyi se
muitten velkojain mukana hakea tuomioksi ja tuomiolla tila myytäväksi,
niin asiain pakosta täytyi tulla -- muuten en olisi tullut maille enkä
halmeille, en paremmallakaan ilmalla, sitä vähemmän tällaisella. Mutta
tuolla miesjoukossa kun aloin tiedustella ostajaa tälle Mäkelän tilalle,
niin joku virkahti, että kun menette Kivelän mökkiin niin haravatta

löydätte Kivelän Mikosta ostajan jo senkintähden, että Mäkelä on
Mikon vaimon syntymäkoti ja kun muutenkin Mikko haluaa päästä
isommalle tilalle. Sellaisella asialla me täällä olemme, että eiköhän sitä
ruveta hieromaan ei vähempää eikä pienempää kuin Mäkelän maan
kauppaa.
Tämän kuultuaan Auno hyppäsi seisoalleen ja huudahti iloisesti: -- Voi,
voi, miten olette hyviä vieraita! Nyt pannaan kahvipannu tulelle. Mene
sinä Jertta laittamaan navettakotaan tulta, minä laitan muita kompeita.
Tuossa uunin takana on pieniä kuivia, pilkeitä tuohensiluja ja
tulitikkuaski on tuossa uunin rupussa.
Jertta ei odottanut toista käskyä, vaan hyppäsi neuvottuja kapineita
kokoilemaan syliinsä. Samassa hän jo mennä hulmusi ulos virkkaen
mennessään:
-- Tuli kyllä hetkessä syntyy, -- tässä on tuli ja halot. Mutta missä
siihen on lammas polttouhriksi.
-- Kyllä minä siitä huolen pidän, menehän vaan, sanoi Auno ja samassa
tempasi sängyn päässä olevan ison harmaan arkun kannen auki, nosti
sieltä kirkkaan pannun ja ruskeamaalisen neliskulmaisen kahvimyllyn,
jonka laatikosta kaasi pannuun huomenaamuksi varatut kahvijauhot ja
lähti pannuineen ulos. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin hän jo
tulla hurahti pirttiin ja melkein huutaen sanoi: -- No mutta teillähän on
matkassa Mäkelän ruunakin, sen kai te toki jätätte meille? Se hirnahti
ystävällisesti minun heiniä antaessa, ihan kuin olisi minut vielä
tuntenut.
-- Siitä ruuna-asiasta puhumme sitten, kun tässä isommat kaupat ensin
päätetään, sanoi Ledenberg ystävällisesti ja kääntyi Mikon puoleen,
kun Mikolta ei ollut ensimäiseen kauppapuheeseensa kerinnyt saada
vastausta.
Mikko ei tuntenut mitään ihastusta Ledenbergin tarjousta kuullessaan.
Koko asia jylähti oudosti mielessä ja tuntui vastahakoiselta. Mutta kun
oli kysymyksessä Aunon kotitalo, ei hän tahtonut asettua vastarintaan.
Tarjous oli Aunolle kuin taivaan lähettämä ilosanoma, ja siksi

Mikkokin koetti voittaa vastahakoisuutensa.
-- Ottaisihan koirakin leipää, kun olisi rahaa. Meikäläisillä on matti
taskussa, käsi melkein tyhjä eikä toisessa mitään, vanha sananlaskuhan
on, että kielletty on rahaton kaupasta.
-- Sana rahaksi, viimeinen velaksi. Nuori mieshän on rahaa, sanoi
Ledenberg iloisesti.
Mikko vähän ajatteli ja sanoi miettiväisenä:
-- Kuinka suuri on Mäkelän hinta ja kuinka paljon sitä kaupan aikana
pitäisi olla rahoja.
-- Mäkelän hinta on kuusituhatta kolmesataa, sanoi Ledenberg
vakavasti. -- Se oli sen tuomion sisältö, ja siitä ne sen minulle löivät,
kun ei kukaan tarjonnut enempää, ja siitä minä sen myyn. Kaupan
aikana maksun suuruus riippuu siitä, minkä verran te jaksatte ja
haluatte maksaa, mutta aivan rahatta en olisi hyvin halukas kauppaan.
-- Riittäisiköhän, jos minä nyt kaupan aikana keräilisin tuhannen
kolmesataa? Jäisi tasalleen viisi tuhatta kauppasummaksi.
-- Riittää. Se riittää yllinkyllin. Loput voitte maksaa suorittamalla esim.
tuhat markkaa vuodessa, huudahti Ledenberg ja voimakkaalla käden
hujauksella viittasi penkillä istuvaan konttoristiin ja sanoi käskevästi:
-- No Niilo, alapas tehdä kauppakirjaa! Sinulla kai on laukussa paperia
ja kirjoituskompeet?
Konttoristi toi ulkoa pienen laukun, josta kaivoi pöydälle kaikki asiaan
tarvittavat kojeet ja istuessaan kirjoittamaan sanoi:
-- Minä luulin leikiksi tämän kauppahomman, mutta tosi tästä sittenkin
taitaa tulla.
-- Ei se jouda nyt leikiksi, sanoi Ledenberg vakavasti ja rupesi Mikon
kanssa hiljalleen puhua rupattelemaan jokapäiväisistä pikkuasioista.

Kun konttoristi oli muutaman rivin kirjoittanut, katsahti hän
Ledenbergiin ja Mikkoon ja alkoi lukea: »Minä allekirjoittanut myyn
Mäkelän tilan numero neljä, Kaislarannan kylässä, Sukevan läänissä,
Kalisten kihlakunnassa, ostajalle Mikko Mäntylälle ja hänen
vaimolleen...»
Konttoristi katkaisi siihen lukunsa ja kysyi:
-- Mikä se on emännän nimi?
-- Aunoksi sitä on kutsuttu, omaa sukua Turunen, sanoi Mikko tyynesti.
Konttoristi