Kuusten juurella

Kuusten juurella

The Project Gutenberg EBook of Kuusten juurella, by Heikki
Meriläinen This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and
with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away
or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Kuusten juurella Romaani
Author: Heikki Meriläinen
Release Date: September 26, 2005 [EBook #16754]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KUUSTEN
JUURELLA ***

Produced by Tapio Riikonen

KUUSTEN JUURELLA
Romaani
Kirj.
HEIKKI MERILÄINEN

Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1922.

Ensimäinen luku.
Lumiräntää satoi koko päivän. Ilma oli sakea ja harmaa kuin piimävelli.
Näytti siltä, ettei siinä seiväs kaatuisi, jos pystyyn heittäisi.
Kivelän Mikko ei koko päivänä yrittänytkään ulkotöille, kiskoskeli
vain vasupäreitä ja teki vasuja talven tarpeiksi. Niitä hän vain teki ja oli
koko päivän vähäpuheisempi kuin tavallisesti, juuri kuin paha ilma olisi
häneen vaikuttanut ja painostanut. Kuitenkin teki hän töitään tavallista
roppelammin ja kun sai aina vasun valmiiksi, viskasi sen loukkoon,
ikäänkuin olisi sille tehtävälleen ollut hieman kyllissään. Samalla hän
kuitenkin tarttui toisiin päreisiin, ja vasu rupesi syntymään entistä
mukaa.
Ilta oli jo hämärtynyt niin pimeäksi, ettei päiväksi enää tiennyt.
Aunokin, Mikon vaimo, oli ulkoaskareensa lopettanut ja pirttiin
tultuaan riisui päällysvaatteensa päältään, pudisteli ja rapisteli niistä
enimmän märkyyden pois ja ripusteli ne uunin lähelle nauloihin
kuivumaan. Hän riipaisi päästäänkin harmaankirjavan päähuivinsa,
räpsäytti siitäkin irtonaisen märkyyden pois ja ripusti uunin savupellin
varteen, riisui kenkänsä ja sukkansa jaloistaan ja asetti ne uunin
kupeelle pystyssä olevien halkojen neniin kuivamaan. Sitten hän istahti
uunin luo tuolille kuin levähtämään päivän askareistaan. Mutta kun
Mikko roppelehti ahkerana tehtävässään, ei Auno malttanut siinä
istuallaan kauan olla, vaan hyppäsi siitä ja avojaloin mennä sipsutti
karsinaloukkoon rukkinsa luo, tarttui siihen kaksin käsin ja kantoi sen
pöydän sivulle, missä Mikon lamppu paloi, nähdäkseen kehrätä samalla
tulella, jolla Mikkokin teki töitään. Hän kävi karsinaloukosta
karttajaisvasunsa rukin luo, mutta ennenkuin istui rukkinsa taa, katsahti
karsinalasin edessä lattialla olevaan kehtoon, jossa vuoden vanha
pienokainen nukkua sihotti mitään tietämättömänä. Auno istui nyt
rukkinsa taa ja valkoraitaisella esiliinallaan kaksin käsin pyyhkäisi
kasvojaan, ikäänkuin olisi niistäkin tahtonut pyyhkiä pois ulkona
sataneen märkyyden. Mutta nyt hän ei tavalliseen tapaansa tarttunut

rukkiinsa, eikä pannut sitä pyörimään vaikka istuikin rukkinsa takana.
Kädet jäivät hervottomina helmaan, suu näpistyi visuun ja kurkku
näytti nielaisevan jotakin. Auno pyyhkäisi taas esiliinallaan silmiensä
aluksia ja sanoi alakuloisesti:
-- Milloin häntä saanee ja saaneeko koskaan mieltään irti sieltä
Mäkelästä. Ei koko päivänä ole silmäni alukset kuivuneet, niin
raskaalta on tuntunut syntymäkotini hävitys... Missä on lapsuutensa
elänyt omien vanhempien luona... Nyt menee kuin tuhka tuuleen.
-- Mitä vielä. Mitä tuosta surisi, virkkoi Mikko. -- En välitä koko
asiasta enempää kuin Jumala lehtikerpusta. En välitä vaikka
kääntäisivät nurin ja nuolisivat koko Mäkelän. Sen viimeisen tuomion
päivä kun tänäpäivänä on valjennut, niin sielläpä nyt erotelkoot lampaat
ja vuohet omiin karjoihinsa.
Aunon kurkusta näkyi taas menevän pala alas. Hän pyyhkäisi taas
esiliinallaan silmäinsä aluksia ja sanoi:
-- Älä puhu leikkiä, on työtä tosissakin.
Kun Mikko ei siihen jatkanut, niin Auno sanoi:
-- Sinua se ei niin läheltä koske kuin minua, kun minun silmäni ovat
Mäkelässä auenneet. Mäkelän pientareilla ja niityillä olen ensimäiset
elämäni askeleet teutaroinut. Lapsuudenkoti, jossa on huolettoman
nuoruuden päivät viettänyt, ei mene koskaan mielestä. Hyvä oli olla
vanhempien turvissa, ja jos isä ja äiti vielä olisivat elossa, niin ei olisi
ryöstöherran vasara paukkanut tänä päivänä Mäkelässä. Mutta eipä
tullut pojista pahaistakaan kalua: vajaassa neljässä vuodessa menettivät
ja tuhlasivat semmoisen talouden, maan ja mannun ryöstömiehen
vasaran alle.
-- Se meni ja menköön vaan. Eipä meille sieltä kypsät kärpäset suuhun
lentäisi, vaikka pojatkin olisivat pysyneet talona, sanoi Mikko hieman
lauhkeammin.
-- Eipä suinkaan, mutta sukea olisi kuitenkin sovinnon poski,

somemmalta kuitenkin tuntuisi, jos olisivat velipojat pysyneet talona,
kuin se, että ryöstömiehen vasaran kautta tulee siihen vieras omistaja.
Ja tuntuisihan veri vettä sakeammalta, kun tietäisi oman äidin lasten
synnyintannerta asuvan.
Samassa rupesi ulkoa kuulumaan kiireitä askelia. Ovi aukeni kuin
repäistynä, ja tupaan hulmahti Aunon nuorempi sisar Jertta, hartioillaan
harmaa, räntäinen saali ja päässä valkoristinen suurikirjainen päähuivi.
Jertta ei malttanut enintäkään räntää puistella itsestään, vaan niine
märkineen syöksähti pöydän luo melkein Aunon ja Mikon väliin ja
sanoi ihastuneesti.
-- Teille tulee vieraita, hyviä vieraita. Ne ovat jo kartanolla.
-- Mitä tuhannen vieraita? virkkoi Auno säpsähtäen, ja Mikkokin
keskeytti vasunsa kutomisen.
-- Kauppias Lättenperi konttoristineen.
-- Kauppias Lättenperi! No mitä ne tänne?
Siihen katkesi keskustelut, kun ulkoa alkoi kuulua raskaita askelia ja
sitten oven kahvan hapuilua.
Kohta aukesikin ovi, ja sisään työntyi kaksi paksuihin pahtoihin
pukeutunutta, yltä päältä räntäistä miestä, joista edellinen hyvän-illan
virkettyään sanoi:
-- Suokaa anteeksi, meidän täytyy keventää vähän vaatteitamme.
Odottamatta vastausta alkoivat vieraat palttoitaan riisua ja enintä
hyydettä kopistella.
Mikkokin pani konttikirjaisen vasutekeleensä syrjään ja kiirehti
vieraiden avuksi. Hän otti pärelistakon ja toisella kädellään palttoota
kauluksesta riiputtaen sillä ruoski sitä, niin että räntäsokareet lentelivät
ympäri