Kuuluisia naisia 1 | Page 2

kanssa ainoastaan herttuasta, joten
on luultavaa, ettei hän koskaan tule unohtamaan sitä miestä, jonka hän
luulee olevan syntymästä hänelle määrätyn.»
Kuitenkin näytti lähinnä seuraavaan aikaan siltä, kuin heidän tiensä
eroaisivat. Ranska vaati nimittäin, hyväksyäkseen pragmatisen
sanktionin, että herttua luopuisi valtakunnastaan, kun saisi
korvaukseksi Toskanan sitä hallitsevan Medici-suvun sammuttua.
Keisari Kaarlo VI näki parhaaksi puoltaa Ranskan vaatimusta. Frans
Stefan epäröi. Hän oli kiintynyt perittyyn maahansa, mutta: »joko
Lothringi tahi arkkiherttuatar», kuului kova vaali. Tarkan harkinnan
jälkeen valitsi Frans Stefan arkkiherttuattaren, ja ainoa helpotus, mikä
hänelle suotiin, oli se, että vaikea luopuminen lykättiin tapahtuvaksi
häitten jälkeen, jotka vietettiin helmik. 12 p:nä 1736. Seuraavana
vuonna sai Frans Stefan Toskanan suurherttuakunnan haltuunsa ja

oleskeli siellä jonkun aikaa nuoren puolisonsa kanssa. Keisari Kaarlo
VI aikoi nähtävästi ajan tullen toimittaa vävynsä Rooman kuninkaaksi
vahvistaakseen siten hänen ja tyttärensä asemaa Saksassa, mutta hän
tahtoi ensin odottaa tyttärenpojan syntymistä. Hänelle ei kuitenkaan
suotu sitä iloa, sillä Maria Teresian kolme vanhinta lasta olivat tyttöjä.
Kun siis kova isku kohtasi, keisarin kuolema, oli Frans Stefan vain
muukalainen Itävallassa ja sai semmoisena osakseen epäluuloa. Hänellä
oli kuitenkin puolisoonsa verraten suurta kokemusta valtioasioissa,
häneltä ei puuttunut ymmärrystä ja hänen olentonsa oli miellyttävä,
joten hän vieraasta sukuperästään huolimatta saattoi olla
kuningattarelle tukena hänen vaarallisessa asemassaan.
Maria Teresia ei hukannut hetkeäkään pyrkiessään oikeuksiensa
saavuttamiseen. Samana päivänä, jona hänen isänsä kuoli, puhutteli hän
neuvoskuntaa, tosin kyyneleitä vuodattaen, mutta vapaasti ja hyvin.
Hän antoi heti nimittää itseään Unkarin ja Böhmin kuningattareksi sekä
Itävallan arkkiherttuattareksi, ja esiintyi heti sillä vallalla, joka hänelle
semmoisena tuli. Kaikki hallitsijanmuutoksessa välttämättömät
muodollisuudet toimitettiin nopeudella, johon siihen aikaan ei oltu
totuttu, kaikkein vähiten Itävallassa. Päättäväisyydellään herätti hän
rohkeutta neuvosherroissaan. Harmaapäiset valtiomiehet ottivat hänet
kuitenkin vastaan jonkunmoisella säälivällä itsetietoisuudella, ja hän
puolestaan tunsi itsensä aluksi liian kokemattomaksi ollakseen
myöntymättä heidän mielipiteisiinsä ja toivomuksiinsa. Ainoastaan
yhdessä kohden uskalsi hän heitä kohtaan osoittaa kunnioitusta
herättävää lujuutta, nimittäin, kun hänen perintöoikeutensa tuli
kysymykseen. Ja juuri tässä kohden tarvittiin sillä hetkellä lujuutta.
Maria Teresia, jolla nähtävästi oli suuret ajatukset puolisonsa kyvystä,
koetti heti hallitukseen ryhdyttyään toimittaa hänelle apuhallitsijan
arvon. Maria Teresia toivoi myöskin siten helpommin saavansa
puolisonsa valituksi Rooman keisariksi. Mutta tätä hanketta kohtasi
kova vastustus sekä omassa maassa että sen ulkopuolella. Oltiin sitä
mieltä, että se oli ristiriidassa pragmatisen sanktionin kanssa, että sitä
oli mahdoton toteuttaa Unkarissa ja että suhde moneen ulkovaltaan sen
kautta kävisi entistä kireämmäksi. Maria Teresia ei kuitenkaan taipunut
vastustuksen vuoksi luopumaan päätöksestään ja hänen onnistuikin

valituttaa Frans Stefan apuhallitsijaksi. Tässä tilaisuudessa selitti Maria
Teresia julkisesti, ettei hän siten suinkaan luopunut oikeuksistaan, vaan
ainoastaan luovutti osan hallitustoimista puolisolleen. Harvoin on
riidelty niin paljon asiasta, jolla tuli olemaan niin vähän käytännöllistä
merkitystä. Frans Stefanin vaikutusvalta hallitusasioihin väheni sen
mukaan, kuin kuningatar alkoi huomata oman kykynsä niiden
päättämiseen, ja ainoastaan taloudellisten asiain johto jäi pysyväisesti
puolison haltuun. Frans Stefan vetäytyi mielellään pois. Hänen monien
hyvien ominaisuuksiensa ohessa huomaa hänessä jonkinmoista
velttoutta, joka vuosien kuluessa lisääntyi.
Ensi viikkoina isänsä kuoleman jälkeen onnistui Maria Teresian
monien toimenpiteiden kautta voittaa kansan suosio Wienissä ja sen
ympäristöllä. Ken vain tahtoi, sai tulla hänen puheilleen ja kaikille oli
hän ystävällinen ja hyvä. Kun hän maaliskuulla 1741 sai pojan ja
perillisen, joutui hän yhä enemmän kansan suosioon. Ennen pitkää oli
hänen onnistunut karkoittaa sekä ylhäisten että alhaisten epäluulo ja
synnyttää se rakkaus, jota hän sitten neljäkymmenvuotisen
hallituskautensa aikana osasi vireillä pitää. Hän tulikin tarvitsemaan
alamaistensa luottamusta ja uskollisuutta enemmän kuin moni muu uusi
hallitsija, voidakseen poistaa vanhoja epäkohtia ja varsinkin voidakseen
kestää ne tuhannet vaikeudet, jotka piakkoin hänen valtaistuintaan
piirittivät. Valtiollinen taivas synkkeni synkkenemistään, valtiopursi
ruskahteli joka liitoksestaan, ja ainoastaan levollinen perämies, jonka
usko oli luja, taisi kaikkia rohkaista ja ohjata purren onnellisesti
uhkaavien hyrskyjen halki.
Maria Teresian suhde ulkovaltoihin vaati tietysti ensi sijassa hänen
huomiotaan, kun valta-istuimelle nousemisen tärkeimmät
muodollisuudet oli suoritettu. Tunnustaisiko Eurooppa pragmatisen
sanktionin, toisin sanoen hänen perintöoikeutensa? Se oli suuri
kysymys. Baijeri ei sitä tunnustanut, se kävi heti selville, vaan puolusti
omia etuoikeuksiaan erään keisari Ferdinand I:sen vanhan testamentin
nojalla. Sen lähettiläs Wienissä, kreivi Perusa, esitteli salaisessa
neuvoskunnassa herransa vaatimukset. Mutta hän sai omin silmin
monen läsnäollessa nähdä testamentin ja lukea, että siinä sanottiin
Baijerin perintöoikeuden astuvan voimaan vasta silloin, kun

Habsburgin suvun kaikki lailliset perilliset olivat kuolleet, eikä siis
miespuoliset, kuten hän oli väittänyt. Tästä huolimatta syntyi kynäsota
Baijerin kanssa. Englanti, Italia, Alankomaat, Venäjä, Saksi tunnustivat
vähitellen Maria Teresian perintöoikeuden. Preussin uudelta
kuninkaalta Fredrik II:selta tuli Maria Teresialle ystävällinen kirjoitus,
jossa kuningas yksityisesti tunnusti hänen perintöoikeutensa. Hänelle
kerrottiin siinä myöskin ettei hänellä ollut odotettavissa mitään hyvää
Espanjalta ja Ranskalta.
Edellinen valta osottikin heti rehellisesti vihollisen kantansa, sanoi
vaativansa koko keisarikuntaa, vaikka oikeastaan vain levoton
kuningatar Elisabet halusi maata nuorimmalle pojalleen. Ranska
viivytteli selitystään. Siellä hallitseva yhdeksänkymmenvuotias
kardinali Fleury kirjoitti ystävällisen kirjeen. Hän olisi todella tahtonut
säilyttää rauhan politiikkaa, jota hän aina oli kannattanut, mutta hänen
valtansa oli heikkonemassa, ja oli olemassa mahtava sotapuolue, jota
johti marsalkka Belleisle, ja sen mielestä tuli käyttää hyväkseen
Itävallan satunnaista heikkoutta ja paloitella vanha