Kuppari-Maija | Page 4

ne, mitkä on. Noin vaan harvasteeseen kahden puolen
selkärangasta moksautellaan. Niin saadaan nähdä, että hyvä tulee... Kas
niin! Riittihän niitä, kun riittikin, ihan tarpeen teoksi. Jos enempi, niin
liiaksi.
Maija oli nyt kaksikymmentä sarvea iskenyt isännän selkään ja otti nyt
saunan akkunalta oravannahkaisesta tupesta kirkkaan tasakärkisen
veitsensä, liivautti sen lappeita kahta puolta kämmeneensä ja puheli: --
Tässä se on veitsi, jommoista ei ole muilla kuppareilla. Ne ovat
tökeröitä tämän rinnalla. Tämä se on raudan sydäntä, ihan itseään
raudan sydäntä. Sain tämän ihan sattumalta. Puhoksella kuoli kerran
maan mainio kuppari, niin sen perillisiltä sain tämän neljällä kruunulla.
Ajatelkaas, kuu hupsut möivät tämmöisen kaluu neljällä kruunulla.
Olisin tällä jo saanut kymmenenkin, vaan tämä ei heltiä
kahdellakaankymmenellä. Ajatelkaas, kun puhaisemalla menee hius
tämän terällä ihan kuin korte poikki, ja katsokaas tätä minun
hiointanikin. Tämä on eri kiveä. Tämmöistä ei ole ei lähestulkoon
muilla kuppareilla. Sain tämän eräältä vanhalta sotamieheltä. Sanoi
olevan Arabian kiveä. Ja kyllä varmasti se sitä onkin. Sillä tulee
veitsestä niin terävä, niin terävä, kuin ilmainen tulen kieli. Ajatelkaas,
kun hius menee, noin vaan omasta painostaan poikki.
Sitten Maija puhalsi kolme kertaa veitsensä terään ja varmalla painolla
sanoi:
Sie oot poika Vuolangoisen, Vuolahattaren tekemä: Tuulettaren
tuuittama, Lännettären lämmittämä, Alla ahjon Ilmarisen, Sepän aimon
astaloissa.

Tämän sanottuaan Maija otti sarven toisensa perästä irti ja huolimatta
siitä, että isäntä hammasta purren ähki ja tuskaisesti nujerteli
ruumistaan, lyödä rapsutteli haavoja niihin pullukoille kohonneisiin
sarven sijoihin ja samassa vetäsi aina sarven sijalleen, siksi kunnes oli
kaikkien sarvien sijat haavoitettu.
Sitten Maija nykäsi ensimäiseksi haavoitetusta sijasta sakealla
verimaksalla täytetyn sarven ja alkoi ihmetellä:
-- Herrainen tätä siivoa! Katsokaa tätä, minkälaista öplökästä on tämä
veri. Ihan kuin tervaa, ihan kuin pikeä. Ei kumma, jos miehellä on selkä
kipeä ... ja tässä ... ja tässä... Katsokaa tätä, kun ihan joka ikinen sarvi
on täynnä samanlaista mörköttiä. Joksikin elävässä ihmisessä menee
veri! Mutta lähtee se nyt kuitenkin. Sen minä sanon, että lähtee se nyt...
Mutta ei uskoisi, joka ei näkisi, että tuommoiseksi menee veri riettaan
ammunnalla yhdellä näpäyksellä, mutta lähtee se nyt...
Näin ihmetellen oli nyt Maija tyhjentänyt sarvensa useita kertoja ja
pitänyt niitä isännän selässä niin kauan, kun vähänkään verta lähti.
Mutta kun veri oli heittänyt sarviin tulemasta, niin emäntä ja Maija
pesivät isännän puhtaammaksi kuin koskaan ennen. Ja istui nyt isäntä
vaalenneen näköisenä kuppauslavan laidalla, kahden käden varoten
itseään pystyssä pysymään emännän pyyhkiessä pyyhinliinalla.
Maija ei ollut viimeisestä tempustaan vielä tähän asti puhunut mitään,
mutta nyt hän otti seinällä riippuvasta salkustaan pienen mustan pullon
ja kynän ja huudahti:
-- Tiedättekö, mitä tässä on?
Tässä sitä on kipehille voitehia. Vammoille valevesiä Vakasta
Vipusenpojan, Lippahasta Lemminkäisen.
-- No se on Maija Maijojaan. Sillä on kaikkea ja minkä mitäkin, sanoi
emäntä lystisti hymyillen ja katseli Maijan tiitterää olentoa, kun se
keppelehti irtonaisena ja ylpeänä siitä, että hänellä on sitä, mitä ei
luullut muilla olevan.

-- Sitä on meillä mitä tarvitaan, jatkoi Maija. Mitä meillä puututaan,
sitä meillä ei tarvita. Tässä on lääkettä, joka on kaikkeen hyvää, sillä
tähän on katsottu kaikki kipusanat ja synnyt ihan luteen synnystä
lähtien. Ja tätä ei, sen minä sanon, tätä ei ole muilla kuppareilla, enkä
tätä minäkään monessa paikassa näytäkään. Mutta nyt minä tässä
isännän selkäkipeälle annan viimeisen passin... Ja tämä sulka.
Tiedättekö, että tämä on kyyhkysen sulka? Kyyhkynen on etelättären
luonnon emon lempilintu, ja sentähden sen sulka pitää olla tämmöisissä
asioissa, vaan sitä ei tiedä moni, eikä yksikään muut kupparit.
Sitten Maija aukasi pullonsa, pisti sinne kynänsä, alkoi sivellä isännän
selässä mustanpuhuvina möllöttäviä pitkähaavaisia sarvien sijoja ja
rukoilevalla tavalla harvasteeseen luki:
Neitsyt Maaria emonen, Rakas äiti armollinen, Käy kipeät voitamahan,
Vaivat vaikahuttamahan, Tuo'os tuolta voitehia, Päältä taivosen
yheksän. Ota siipi sirkkuselta, Puhas. sulka pulmuselta, Kulta kynä
kyyhkyseltä, Päästä pääskyltä vipunen. Voida niillä voitehilla, Hau'o
niillä hautehilla, Niillä rasvoilla rapaja, Joilla on Jesus voijeltuna,
Kaikkivalta katsottuna, Pilatuksen piinattua, Pahan vallan vaivattua.
Kun ei tuosta kyllin liene Kipehille voitimiksi, Pese Jesuksen verellä,
Huuho Herran hurmehella, Pyyhi luojan kyynelillä, Hautele haluvesillä,
Päästä miestä päättehistä, Päästä päivistä pahoista, Sitehistä sitkehistä,
Kipuvöistä kiintehistä. Keskeä kivuttomaksi, Päältä tuntumattomaksi.
Alta aivan terveheksi.
Sitten kun luku loppui, Maija kynällään veti kolme viisikantaa isännän
selkään ja sanoi:
-- Tämä se on temppu, jota ei kärsi ruma henki, vaan sen tekijää ei ole
monessa.
Nyt lopetti Maija voitelunsa, pani pullonsa suun lujasti kiinni, kääri sen
kynän kanssa sitten riepumyttyyn ja pisti salkkuunsa. Mutta isännän
hampaat olivat yhäkin lujasti yhteen puristetut, laajat kasvotkin olivat
kurtistuneet tuskaisen näköisiksi ja melkein kokoon, ja väliin kuului:
äh ... äh ... äh.

Emäntä ei tästä ollut tietävinään, pujotti vaan kiireimmän kautta
puhtaita lämpimiä vaatteita isännän päälle ja puheli:
-- Kyllä kai siitä nyt veri lähti, jos siitä lienee tehoa. Ja sanoohan ne
muutamat siitä olevankin. Ja kun häntä tekee, mitä taitaa, niin ei
suinkaan siihen auta, kun kärsiä ja tyytyä. Yhtä on yhdellä, toista
toisella. Maailma on täynnä vaivoja ja kärsimyksiä.
Maijakin tuli tähän avuksi, ja kun huomasi, että isännän selkää yhä