Kuppari-Maija | Page 3

kauan elää, kun sauna on yltä päältä nokinen
kuin paha lakeistorvi, ja kokonaan roskan vallassa, kuin paha
sikopahna, että keskellä on pikkusen onttoa, kuin karhun pesässä. Minä
pesen siltä silmät. Minun työhuoneeni täytyy olla puhtaampi. Minä en
millekään ole niin vihainen kuin lialle ja pahalle siivolle. Sille minä
olen vihainen, kerrassaan vihainen.
Niin poristen teki Maija tanhuan edustalla olevista havuista ja varvuista
suuren luudan, pani sen sylen pituiseen varteen ja sitä olallaan kantaen
juoksun hypäkässä mennä mylkenti saunaan. Ja heti rupesi sieltä
kuulumaan valtainen kohina, kun Maija sillä suurella luudallaan aivan
vihan väessä alkoi lykätä, kuosmittaa seiniä ja lakea.
Viimein kuitenkin Maija sai saunan lämpiämään. Lämpiämisajalla
laittoi hän sarvensa likoon, tarkasteli niiden rakkoja, hioi veistään ja
väliin aina liippasi sitä ja koetteli, joko hius puhaisemalla katkeaa sen
terällä ja aina liippasi, siksi kunnes yhdenkään hiuksen sai poikki...
Kun nyt sauna oli lämminnyt niin, että saattoi siellä savulta olla, niin
Maija pesi saunasta lattiankin, luutusi lasinkin ihan kirkkaaksi ja
ajatteli, että varmaan isäntäkin huomaa, mitä saunalle on tehty sitten
viimenäkemän.
Mutta kun isäntä tuli röhkäen ja ähkäen saunaan eikä näkynyt
huomaavan mitään, niin Maija alkoi selitellä:
-- Katsokaas, isäntä! Eikös tämä sauna ole nyt erinäköinen? Eikös ole
kuni silmänsä pessyt? Minä kun tämän ihan ylenalaisiaan luudin ja
luustasin. Ja mikä töhkän paljous, kun monta suurta vasullista kannoin
tuonne ulos! Nythän tämä on niinkuin ihmisten asunto. Minä olen
tuolle lialle ja pahalle siivolle vihainen. Sille minä olen vihainen,
kerrassaan vihainen.
Isäntä ei tätäkään ollut kuulevinaan, ähki ja röhki vaan ja alkoi työntyä
lauteelle, johon Maijakin koetti auttaa isäntää vakuuttamalla pysymään
portailla, kun tämä ei tahtonut jaksaa astua portaalta toiselle, koski niin

selkään.
Emäntäkin tulla tuoksahti saunaan, auttamaan isäntää lauteelta alas,
mutta samassa kun vaan oven aukasi, Maijalle mieliksi huudahti:
-- Ai, ai! Jopa täällä nyt on Maijalla puhdasta ja valoisaa! Ei uskoisi.
On ihan kuin eri sauna. Ne nuo meidän tytöt eivät perusta saunasta
mitään.
-- Mutta minä olen lialle ja pahalle siivolle vihainen, kerrassaan
vihainen, huudahti Maija innostuneena emännän kiitoksesta ja niissä
innoissaan porautti tuliselle kiukaalle suuren kiulullisen vettä, josta
kohisten kuni koski rupesi tupruamaan tulenpalava löyly.
Isäntä kuuli jo kiukaan äänestä, että ei hyvä peri, niin samassa
paiskautui pitkäkseen ja kahden käden korviaan pidellen vihaisesti
kiljahti:
-- Voi, voi, sen toppo kun polttaa, eikä pääse pois! Voi, voi! No kaikkia
sitä! Palaa tänne nyt!
Maija ei kuitenkaan tähän hätääntynyt, hurautti vaan hameensa isännän
korviin, samassa sieppasi emännän hameen, ja mitä vaan oli saatavissa,
ja silmänräpäyksessä oli isäntä ylt'yleensä hameitten ja paitain peitossa,
ja Maija voittomielisenä puheli:
-- Ei ole hätää, ei ole hätää. Semmoisessa kukossa se juuri selkäkipeä
hautuukin. Olkaahan vaan isäntä huppukorvissa niin kauan, kun vaan
jaksatte. Minä kihnauttelen hieman lisää löylyä, näin juuri, hieman
vaan ripsauttelen, että kiuas on vaan aina äänessä. On tässä kyllä löylyä,
ei meillä ole kiirettä. Olkaahan vaan isäntä niin kauan kun vaan jaksatte.
Tämä se juuri tekee hyvää selkäkivulle.
Isäntä kuitenkin tunsi läpi sen ryökkäisen peitteensä rupeavan
polttelemaan joka kohtaa, ihan kuin tulen välissä. Niin kohotti hieman
päätään ja vihaisesti tiuskasi:
-- Pane rikeneen ovi auki! Palvautuu tänne. Kaikkia hulluja... Ääh

Herra Jumala... Palaa tänne nyt ihan karreksi.
-- Mikä siellä nyt on, alkoi emäntä, onhan ovi jo auki, eikä täällä alaalla
ole mitään.
Maija ei kuitenkaan kuunnellut emännän puhetta, kun hän tiesi, että
juuri oven aukaiseminen teki isännälle pahimman siten, että ovesta
tunkeutuva kylmyys ahdisti kuumuuden juuri sinne, missä isäntä oli.
Maija alkoi kuitenkin kiululla humata kylmää vettä ja huusi:
-- Ei ole hätää.
Vesi on vanhin veljeksistä, Tuli nuorin tyttäristä, Vilu veljistä vihaisin,
Pohjolaisen pojan poika, Pohjolattaren tekemä, Imettämä ilman immen,
Tuulen tuiman tuuittama.
Nyt hälveni isännän ympäriltä kuumuus, juuri kuin se olisi paennut
noita Maijan voimakkaita loitsusanoja. Isännän mieli tuli miltei hyväksi,
ja hävisi mielestä kaikki se karsaus, mikä oli syntynyt Maijan
liikamääräisestä löylytyksestä ja epämieluisesta hamepeitosta. Eikä
tuntunut isännästä ollenkaan vastenmieliseltä, kun Maija nousi lauteelle
lykkäilemään isäntää, emännän ripsautellessa löylyä tarpeen mukaan...
Isäntä oli nyt, Maijan mielin määrin kylvetettyä, laskettu alas lauteelta
ja asetettu sitä varten laitetulle mattoalustaiselle kuppauslavalle, jossa
nyt isännän löylystä punastunut vankka olento alastomana lojotti, ja
Maija ketteränä kapperehti sarvikiulunsa kanssa ja ikäänkuin emännälle
huomaattaakseen puheli:
-- Herrainen! Katsokaa, emäntä, tuota isännän selkää! Tuommoisina
pisoina on paha veri! No ei kummempaa. Näettekö emäntä noita
pilperoita?
-- Kyllä.
-- No ei kumma, jos selkä on kipeä. Näettekö? Tuommoisina uituvina
siitä riettaan pamahduksesta on särkynyt, veri tunkeutunut ylt'yleensä.
Katsokaahan tänne hartioihin asti! Mutta kyllä minä sille tiedän

neuvon... Pannaanko tähän monta sarvea?
-- Paneehan vaan niin monta kuin sopii, kuului isännän varma sana.
-- Niin paljon kuin sopii, huudahti Maija. Niin paljon kuin sopii! Voi
ihme, kun on selkä kuin kapanalainen pelto. Menisihän tähän sata
sarvea, mutta minulla ei ole kuin 25, ja viisi on näistäkin tämmöistä,
katsokaahan emäntä, tämmöistä pikku nyppyrää, joita minä
silmäkipeissä silmän alle ja hammaskipeissä leukapieliin ja leuvan
nenään tiksuttelen. Kaksikymmentä on näitä oikeaa selkäsarvea, vaan
pannaanhan