Kuppari-Maija | Page 2

Kyllä minä nyt yskän
ymmärrän. Tämä ei ole tavallista selkäkipeää. Tämä on todellakin oikea
kirvestys eli ammus, kuten eläimelläkin. Se on ruman hengen tulinen
nuoli, se ampuu ihmistä samoin kuin elukkaakin. Ampuihan kerran
Marjalan Hermannilta Ronkaalasta sisarensa häistä palatessa
Kitusenselälle hevosen, ihan suuren, lihavan, ja terveen mustan oriin,
että kumpainenkin aisa pärskähti poikki, ja hevonen juoksevilta
jaloiltaan roiskahti tiepuoleen eikä sen erän perään karvan juuri
järähtänyt.

-- Sepä ihmettä.
-- On se ihmettä, jatkoi Maija, eikä uskoisi, jos ei olisi nähnyt, vaan
minä näin silmilläni, katsoin silmällä kuin helmellä... Ne ovat juuri
pahain ihmisten kirot ne. Vaan minä en ole juuri niin yksin turkissani,
etten minä siihenkään tietäisi, mitä tarvitaan. Se tuo maailman ranta
opettaa, mitä maailmalla tarvitaan.
Nyt oli Maija pitkän tuokion ääneti, hiveli vaan hiljakseen kipeää
paikkaa ja itsekseen myhäili, ikäänkuin houkutellakseen isäntääkin
jotakin sanomaan hänen viimeisten sanojensa johdosta.
Isäntä ei kuitenkaan mitään sanonut. Niin Maija punalti päätään ja
kysyi:
-- Olisikohan talossa kirvestä, jolla olisi hakattu ruumiin lautapuita tai
mato tapettu, ja jota sitten ei olisi pajassa käytetty.
-- Ei ole, kuului isännän lyhyt vastaus.
-- Mutta se kuitenkin täytyy meidän saada vaikka sinisen kiven sisästä.
Ilman ei tule vallan hyvää. Ja sen minä tiedän, että Kuikkalassa on.
Kuikkalan Aaro ja Jörkki Eomunkankaalta hakivat muorivainajalle
arkun lautoja. Eivät suinkaan ne kirveettä hakeneet. Lähden kun
lähdenkin hakemaan.
Tämän sanottuaan Maija syöksähti ulos ja samassa nähtiin Kuikkalaan
päin juosta loimottavan pellon halki varpukerpuilla viitoitettua tietä,
eikä ollut tietääkseenkään kun repaleinen röijy irtonaisena hetalehti
tuiskun kirtuisessa tuulessa ja paljas kaula punastui ahavan viimasta.
Pikku hetken perästä juoksi nyt Maija läähättäen samaa tietä takaisin,
suuri, kiiltäväteräinen kirves kädessään. Pirttiin tullessaan jo sylkäsi
Maija kolmasti sen kirveen pohjaan ja vei sen lieteen, jossa hiilloksen
päällä pyöritteli sitä siksi, että se lämpeni haaleanlämpimäksi. Sitten
hän juoksun hypäkässä kiirehti kamariin, jossa isäntä sängyssään vielä
entisessä sijassaan vatsallaan maata lötkötti.

Ovessa tullessaan Maija jo alkoi hieman hätiköiden puhella;
-- En saanut ainoastaan kirvestä, jolla oli ruumiin lautoja hakattu, mutta
sain kirveen, jolla on hakattu ruumiin laudat ja kolme matoa tapettu,
mikä on sitä parempi. Ihan pitkää matoa kuului Kuikkalan Jörkki tällä
kirveen pohjalla lyöneen kuoliaaksi. Se mies ei olekaan hätäpoika.
Sitten Maija sylkäsi kolmasti sen kirveen pohjaan vaahtoisen sylkensä
ja rupesi sillä painelemaaan isännän selkää kipeimmästä paikasta ja
painellessaan luki:
Ompelen tulisen turkin Tulisilla tutkaimilla, Palavilla panteroilla
Tulisen tuvan sisässä. Sen mä päälleni pujotan, Ylitseni yllättelen.
Sitten Maija taas kävi sitä kirvestä liedessä lämmittämässä, sylkäsi
sitten taas kolmasti kirveen pohjaan, alkoi sillä taas painella isännän
sivuja ja jatkoi lukemistaan;
Lähden ammuksen ajohon, Pirun piilin nouantahan, Ajan ammukset
aholle, Puskut pilvihin puhallan. Hän jos ampuu yhden nuolen, Minä
ammun kaksi nuolta. Hän jos ampuu kaksi nuolta, Minä ammun kolme
nuolta. Hän jos ampuu kolmin nuolin, Minä ammun sa'oin nuolin,
Tuhansin on tuikkaelen. Minun on nuoleni nopeat, Teräkseni
tehoisammat.
Sitten taas kolmannen kerran Maija lämmitti kirvestä liedessä, sylkäsi
siihen kolmasti, kiirehti taas sillä painelemaan isännän selkää ja jatkoi
lukemistaan:
Otan kyiset kinttahani, Maan matoiset vanttuhuni, Joilla ruttohon
rupean, Amputaudin tappelohon, Otan mä kokolta kourat, Veren
juojalta vekarat, Havukalta haarottimet. Joilla ma ruton rutistan, Puhki
painan perkelehen, Ristittyä rikkomasta, Tehtyä teloamasta.
Nyt Maija sillä kirveen pohjalla teki kolme viisikantaa isännän selkään
ja sitten pani kirveen loukkoon ja puheli vielä:
-- Moni ei tapa kirveellä matoa sentähden, että jos sillä kirveellä tekee

haavan, niin siihen menee madon vihat. Mutta Jörkki se tietää madon
synnyn, niin hän uskaltaa lyödä kirveellä matoa, ja tämmöisessä
tapauksessa se löytyy hyvänä edestä. Eikös tunnukkin selkä jo
paremmalta, vaikka eihän se ruttoon niin hyväksi tule kuin pahaksi?
-- Eihän se ole pahempikaan, sanoi isäntä itseään hieman nujauttaen ja
aikoi vielä lisätä, että tuntui se todellakin hyvältä lämpimällä raudalla
paineleminen, vaan siihen jäi sanonta, kun Maija ihastuneena huudahti:
-- Kas sitä! Enkös minä tiennyt! Johan minä alkupiteestä sanoin, että
minä en ole yksin turkissani. Minä olen siksi monella härjän savulla
maannut, että vaikka minä olen tämän näköinen, niin minä olen monen
makuinen. Minua täytyy väistää hiiden väen.
Nyt aikoi taas Maija kuninkaan henkilääkärin opettamalla tavalla
ruveta lykkäämään isännän selkää, mutta kun ei sitä vieläkään kärsinyt,
niin täytyi ruveta nytystelemään ainoastaan sormiensa nenillä.
Tämä kuitenkin Maijan mielestä tuntui kovin yksitoikkoiselta, niin
siinä hieroskellessaan alkoi puhella:
-- Se kun on tuommoiseksi ruhtonut tuon selän, lyönyt ihan musuksi,
niin vallan hyvää tästä ei tule, jos ei vaan pahaa verta oteta pois. Kyllä
täytyy kupata edes muutamia sarvia tuohon juuri, noin tähän, parhaan
taikapaikan ympärille. Vai mitä sanotte?
-- Lieneehän se parasta koittaa sitäkin, sanoi isäntä ja kipeästi voihkien
kääntyi syrjälleen.
Maija kuultuaan isännän myönnytyksen, hyppäsi ylös, mennä hurahti
ovesta ulos ja mennessään sanoi:
-- Mitäs muuta, kuin sauna lämmitä ja sarvet likoon.
Sen sanottuaan Maija mennä huurotti suoraa päätä saunaan pannakseen
sitä lämmitä, mutta kun huomasi saunan hyvin nokiseksi ja
pahasiivoiseksi, niin päästäkseen isäntäväen silmissä useammassa
suhteessa huomatuksi, palasi hän takaisin saunasta jo niine hyvinsä ja

tullessaan porisi:
-- Kaikkea sitä näkee, kun