Kuolleet omenapuut | Page 4

niin monta kuin tahtoi. Ja
Käkriäisellä oli eukko jo kakaroinut, kovalle se oli ottanut eläminen
siellä... Toista se oli kuin tässä, -- muuten, jos ei tuo Muttinen olisi
häntä narrannut.
Käkriäinenkin oli kuullut, että se kirjanpitäjä, tai miksi häntä silloin
lienee luullut, halusi huvilalleen tilanvoutia eli vahtimestaria. Ja hän oli,
kun akka kehoitteli, kävellyt kysäisemään täältä, että millaiset nuo
possakat ja muut ehdot sitten tältä voudilta olisivat.
Muttinen vastasi, että paljonkos niitä, tällaisella tilalla. Tällaisella muka:
ainoastaan sataviisikymmentä tynnyrinalaa, niin sanoi. Rikas se oli,
pakana, jo silloin; tai ei ymmärtänyt maalaisoloja. Siksi se ehdotti, että
voudin ei tarvitsisi muuta kuin vartioida huvilaa ja hoidella puutarhaa.
Mitä? Puutarhaa. Rekooria, ryytimaata. Tätä, jota silloin paraikaa tähän
istutettiin, mahdottoman isoa. Iso se oli silloin; mutta ei ei se pyytänyt
muuta kuin vetämään siihen satasen kuormaa mutaa joka talvi; se veisi
aikaa viikon päivät vuodessa, osan talvella, toisen kesällä. Itse hän
lupasi hankkia ja kustantaa lisäväkeä, istuttajia ja leikkaajia, mokomien.
Käkriäisen oli lisäksi ainoastaan vartioitava ryytimaata lampailta ja
jäniksiltä. Ja kotielukkain tähden rakennettava viiden vuoden kuluessa
tähän kivinen aita. Ja siinä se Muttinen kyllä on pitänyt sanansa,
pelkästään mudan vedosta ja aidan teosta on Käkriäistä tiukannut. Ja
onpa tämä puutarha-ala paljon pienentynytkin ensin aiotusta, on
tavattomasti.
Muita ehtoja ei tällä Aapelilla ollut. Talon verotkin hän sanoi
maksavansa itse, jopa maantien korjaukset ja kaikki. Ja on se maksanut.
Sen sijaan sai vahti luvan hoidella tämän Putkinotkon maita aivan kuin
omiaan, omaksi edukseen, ja oman mielensä mukaan.
Käkriäinen ällistyi mokomista ehdoista niin, että katsoi ensin suu auki.
Sitten hän höristi isoja korviaan ja kysyi uudestaan, mitenkäs ne
possakat sitten olivat. Muttinen naurahti, nauraa hörötti, ja luetteli

entiset ehdot. Sellainen oli, -- hyvä mies silloin. Viikon päivät
possakkaa tästä alasta, josta olisi voinut saada seitsemän,
kahdeksansataa markkaa arentia vuodessa!
Oliko Muttisella paha mahassa? Tai sitten hän oli hölmö herra: annapas
sillä tavoin työntää ihan ilmaiseksi.
Vieläpä lupasi Muttinen sovitella kestikievarinkin isännän kanssa, että
Käkriäinen pääsisi pois mökistään ennen vuokra-ajan loppumista.
Niistä sovitteluista hän sanoi tuovansa itse tiedon Käkriäisen mökille,
jossa sitten vahtimestarin muuttamisesta Putkinotkoon päätettäisiin
lopullisesti.
Käkriäinen juoksi iloissaan kotiinsa viemään eukolleen näitä uutisia.
Mutta niin ihmeelliset olivat ne eukostakin, ettei hänkään vielä tiennyt,
iloitako niistä piti vai oliko niissä jotakin pahaa alla. Kuitenkin hän
ajatteli lopulta, samoin kuin Juutaskin, että liian kokematon kirjanpitäjä
oli näissä asioissa, kokematon, hyvä mies. Ellei se nyt vain peräytyisi
ehdotuksestaan!
Mutta Muttinen ei peräytynyt. Hän tuli sinne kievarin mökille: oli
purkanut mökin vuokrasopimuksen, maksaen isännälle korvausta; ja
luetteli nyt entiset lupauksensa. Silloin Käkriäisen vaimo sanoi, että
helpot ovat ehdot, ja lennätti kiireesti kahvipannun pankolle, tullen
kieleltään vilkkaammaksi. Varsinkin, kun Muttinen piteli häntä ja
Juutasta kuin vertaisiaan: oli vetänyt suuren palttoonsa povitaskusta
ison putelin ja kaateli siitä heille kahviin jotakin hentomakuista, ja
katseli lapsia, vedet silmissä, ja sanoi rakastavansa kansaa,
ymmärtävänsä varattomia: tahtoi auttaa, sentähden antoi Putkinotkon
hoitoon niin halvalla... Ja lopuksi se sanoi, jumaliste, sen sanoi, jos vain
olisi ollut todistajia, että hän antaa Käkriäiselle kerran koko tilan, hän
kun on vanhapoika... Tai ainakin se lupasi hänelle omaksi siitä
palstan ... jos vahtimestari täyttäisi hänen toivomuksensa hyvin.
Juutas Käkriäinen oli pudota permannolle kapealta rahilta, jolla hän
istui, niin hän ällistyi tällaista lupausta. Hän kyllä jo silloin sitä epäili:
mitähän Muttinen hänelle salaa aikoi, kun se sitä hyvää... Mutta sehän
oli sellainen mies, ei ymmärtänyt. Ja mikäs hänen oli antaa, oli rikas,

ryökäle.
Siksi hän suostui, Käkriäinen. Ja nyt ei ole saanut omaksi tätä tilaa, tai
palstaa tästä.
No, se jankuttaa siitä toiveiden täyttämisestä. Eikö hän sitten ole niitä
täyttänyt? Hm, mutta mokomia toiveita: sonnitella puita ja kukkia.
Kaikenlaisia niitä on ihmisiä ... narrasi hänet.
Käkriäinen muutti Putkinotkon mökkiin, kun Muttinen oli sen
korjauttanut; sellaisen vaivan näki Käkriäinen, syksyn ensimmäisillä
lumilla, vetäen perässään hevoskaakkia, jonka reessä olivat kuormana
akka, lapset ja perunasäkki, ja viimeiseksi käveli lehmä.
Eikä siitä mudanvedosta Muttisen puutarhaan tullut ensimmäisenä
talvena mitään, tuosta kolmen päivän possakasta. Piti hankkia sitä
törkyä elukoille ja pennuille ja akalle. Ja oma pelto tarvitsi mutaa, kun
taas omenapuut... Ja siinä meni aika kotiutuessakin uuteen paikkaan ja
ajatellessa, miten sitä nyt ollaan talon vuokralainen, jopa muutakin
oikein, kerran; mukavaa oli istuskella naapureissa pakisten, että niin se
Aapeli, hyvä mies, oli sanonut antavansa Putkinotkon hänelle ... jos...
Mutta jäniksiä hän olikin ajellut pois puutarhasta, sen hän oli tehnyt!
Eikä se Muttinen, kun tuli kaupungista keväällä maalle, kaikeksi kesää
maata lötköttämään, ollut millänsäkään siitä mudanvedon
viivästymisestä. Käkriäinen oikein tarkasteli häntä, mitä se arvelisi, kun
puille ja pehkoille tarkoitettu muta oli vielä haudassaan, tuolla alhaalla
suoniityllä. Ei, Muttinen työnsi ainoastaan paksua turpaansa hiukan
töröön, ja katseli naama pitkällä pehkojaan, joiden olisi hänen
mielestään kai ollut pulskasti rehotettava, hehe. Mutta kun Juutas
selitteli, että ei ollut vielä joutanut, näin alussa, koska hänen pieni
väkensä huusi leipää, niin sanoi Muttinen, ettei se teekään mitään, ja
ennättäähän sitä mutaa vedättää nyt kesälläkin. Ja siinä se tunnusti
totisen asian, sillä mitäs näille puille ja