Kuolleet omenapuut | Page 3

jotka
ovat pyöreitä ja kiiltäviä kuin kuvastin, loistavat kirkaisevanväkevää,
kiiltävää punaa, mustanpuhuvaa ja metallista hehkua, loimahtelua
laskevasta auringosta.
Kotona jälleen epämääräistä onnea lyhyenä hämärän tuokiona, jota on
kevätkesän yö.
* * * * *

Mutta kun hämärä katoaa ja Lyygia on poistunut, kellertävä,
kukankuvilla kirjattu vaippa hartioillaan, ja kun hetkeksi luomensa
ummistanut päivä avaa ne uudestaan, loistaen sisään Aapelin
ikkunoista, iloisesti säkenöiden tuolta metsäisten kunnaiden takaa ja
pilkistäen kukkivien tuomien lomitse, jotka hän näkee vuoteelleen
avoimesta ovesta, -- kun pikkulinnut laulavat kilpaa käkien kanssa,
silloin Muttinen kuulee Lyygian huoneesta hillitöntä, kiihkeää itkua,
joka koettaa vaientua. Muttinen tietää, mitä se merkitsee.
Silloin kääntelehtii lihava Muttinen tuskissaan.
»Onnellinen päivä», mutisee hän itsekseen. »Niin, onnellisin päivä
mennyt! Yksi vain, se riittää minulle. Kun en usko pitkään onneen...
Voisinpa antaa sinulle mitä kaipaatkin, raukka, -- onnenuskoja. Voisin,
jos uskoisin. Ei pysy onni, se livistää, Lyygia: hellimmätkin rakkaudet
ovat sammuneet, sen tiedän minä vanha möhkäle. Autuaimmat päivät
menevät niinkuin armas kevätkesän päivä. Täyteläisyys,
lakastuminen...»
Muttinen, josta onnenhetket maailmassa ovat niin harvat, tuntee, ettei
hänellä ole *oikeutta* antaa toisille, jälkeläisille, elämän taakkaa, joka
sittenkin on enimmäkseen pahaa, inhottavaa...

HERRA JA MOUKKA
eli »Mitä kylvää, sitä korjaa».
Muttisen Aapelin tilan nimi on Putkinotko. Siellä hänellä on
vuokramies, jonka tulisi hoitaa tilaa ja sen puutarhaa ja vartioida
talvisin huvilaa, asuen siitä hiukan syrjemmällä, pienessä mökissä.
Miehen nimi on Juutas Käkriäinen.
On kesäinen aamu, vielä melkoisen varhaista. Käkriäinen seisoo
isäntänsä puutarhassa, sen pengermittäin kohoavan rinteen
alareunamaila. Edessä on hänellä muutamia isoja kiviä, hänen maasta
irroittamiaan, joista hänen pitäisi rakentaa puutarhaan aitaa. Niitä hän

nyt katselee, ja vuoroin ympärilleen, uneliailla silmillään, joihin
auringon aamuiset säteet koskevat päästessään yhä enemmän sinne
viileään notkopaikkaan.
Lahden rannalta hälvenee kylmä usva verkalleen. Siellä, suopellolla,
ojentuvat varjot mahdottoman pitkinä, yli monen saran. Rastaat
räkättävät, ja pienet linnut, mitä kaikkia lienevätkään, laulavat kimeästi.
Siinä seisoo Käkriäinen, hiukan köykkyselkäinen mies. Hänen
käsivartensa ovat tavattoman pitkät, ikäänkuin gorillan; kämmenet ovat
leveät, jalat hyvin lyhyet. Päässä hänellä on karvalakki, näin kesälläkin:
kuuma se on nytkin, auringon alkaessa jo vähitellen lämmittää; siksi
hän onkin päätään raapiessaan sysännyt sen toiselle korvalliselle, niin
että tukka pääsee pörröttämään esille oikealta ohimolta, tukka, joka on
sekainen kuin tappurakuontalo. Hänen suustaan valuu, paitsi silloin
tällöin sylkäistessä, muulloinkin ruskeaa mällinestettä, vankkojen
leukojen karkealle sängelle.
Housujen takalistosta riippuu riekaleita, joista jotkut hipovat kasteista
ruohikkoa, pitkinä kuin rättimaton kuteet.
Tällä hetkellä kiiluvat Käkriäisen silmät, -- kaksi pientä silmää
itsepintaisen otsan alla ja ulkonevain poskipäitten välissä, -- kovin
vihaisina ja synkkinä. Ne välkähtelevät joskus, milloin auringonsäde
sattuu niihin, punaisina kuin koiran tai jonkun metsäneläimen.
Hänen sisulleen pistää niin jumalattomasti. Sillä hänen pitäisi nyt,
kuten sanottu, rakentaa tuohon kiviaitaa, rustata: korkea muuri kivistä
Muttisen puutarhan ympärille, aluksi sen yhteen reunaan. Vyöryttää
yhä möhkäleitä tuolta louhesta. Isäntänsä, mokoman herra Muttisen,
viinimarjapensaiden suojaksi, ja omenapuiden, jotka ovat kaikki
kuolleet, -- syistä sellaisista, että Käkriäinen ne tietää, heh, heh. Siinä
ne nyt törröttävät mustina. Mutta herra istutti niiden juurille uusia
pehkoja, joita nyt vielä pitäisi hoidella. Entä sitten hänen
syreenipuitaan, jotka versovat ylhäällä huvilan seinämällä: ihan
seinässä kiinni, mädättämässä hyvät seinät, sellainen törky. Se nouseva
syreeniviidakko on Juutas Käkriäisestä ilkeän näköinen. Ja samoin
muutkin kaunistukset ... joutavine kukkineen, joiden tähden, mitä

lienevätkään, pitäisi nyt tehdä tämä aita, etteivät elukat pääsisi niitä
sotkemaan.
Pitäisi viimeinkin! Ei tässä enää muu auta. Sillä Muttinen teki hänelle
lopulta pakon: toi tänne maalle todistajat ... herratuttaviaan; ja
komentaa kontrahdin nojalla tällaista tekemään. Ja ajaa hänet tilalta
pois, jos hän ei tottele komennuksia.
Pois hänet, Käkriäisen! Joka on pitänyt tätä taloa, Putkinotkoa, jo kuin
omanaan. Niin, melkein kuin omanaan, kymmenisen vuotta.
Siinä se nyt oli! Koko perhana tuo Muttinen. Herra ja petkuttaja! Oli
hänet narrannut, Käkriäisen.
Tällä tavalla oli Muttinen Käkriäisen narrannut:
Kymmenkunta vuotta sitten oli tämä Aapeli ostanut tämän tilan. Ei
täällä ollut silloin muuta rakennusta kuin tuo mökki metsikön takana,
se sama, jossa Käkriäinen nykyisin asuu. Ei ollut huvilaa, -- eikä olisi
tarvinnut ollakaan. Ei edes nuusniekkaa, -- ja olisi tuota tultu toimeen
ilman sitäkin, kunnes Muttinen pakotti Käkriäisen rakentamaan
nuusniekan. Oli rakentanut sen nuusniekan ... ja hänkö ei ollut
muutenkin täyttänyt täällä velvollisuuksiaan... Sen niekan ja peltoa
raivannut lisää... Silloin täällä ei ollut mitään.
Huokealla sai Muttinen sentähden tämän, osasi ostaa halpaan aikaan.
Sitten hän rustasi tuon huvilansa. Ja pahimpaan louhikkoon... Siihen
hänen nyt piti se teettää. Että olisi näköalaa; mutta antaapa sitten
syreenien tukkia ikkunansa! Ja tähän rupesi ja raivautti itselleen
ryytimaan. Louhikkoon. On tämä nyt viljelyspaikka.
Kun Muttinen oli saanut valmiiksi huvilansa, siihen verangot
alakertaan ja vinnillekin, istuskellakseen niillä yksinään, yksinäinen
mies, hän oli lähtenyt kulkemaan, kutvittelemaan, kylille: oli
tiedustellut mökeistä, mistä saisi miehen, joka vartioisi talvella tätä
tyhjää huvilaa, etteivät varkaat pääsisi hänen tavaroitaan kaivelemaan.
Ja mitä lie muuta tahtonut hänen siellä tekemään. Asua lupasi hän sen

vahtimestarin tuolla mökissä, josta oli jo hommannut väen pois.
Juutas Käkriäinen oli silloin äskettäin akoittunut. Oli asunut
kestikievarin torpassa: tarkka mies se oli, kievari; kahdeksankymmentä
possakkapäivää otti, niistä hevospäiviä