Kuolleet omenapuut | Page 5

pehkoille mutaa. Oikein oli
Käkriäisen vaimo nauratellut, kuinka hyvä mies se Muttinen oli ollut
silloin.
Käkriäinen ei ollut sitten kesälläkään liioin hätäillyt näiden puiden ja

marjapensaiden mutaamisesta. Oli täällä uudessa mökissä miehellä
muutakin tehtävää. Jos Muttinen olisi sitä vaatinut, olisi hän vastannut,
niinkuin ajattelikin, ettei se muta ole sopivaa työntää kesällä pehkon
alle, sillä se kuivaa pehkot. Mutta ei Muttinen vaatinutkaan. Mitäs, otti
miehiä ja hevosia muualta ja teetti niillä. No, oli hänellä rahaa.
Ja Muttinen teki itsekin ryytimaalla työtä, sitten seuraavana keväänä.
Väänsi kiviä, pehnasi pensaiden juurella kynsineen, niinkuin porsas
kärsä mullassa. Aivan kuin hänen olisi tarvinnut. Jopa kukkien tähden,
ja muiden sellaisten; lystäili, herra...
Mutta Käkriäinen sen sijaan teki töitä, omiaan. Vilkkaasti siinä menikin
aika, kun sai nyt järjestellä elantoaan oman mielensä mukaan, availla
viljelyksiä ja lyödä kaskeksi niin että romisi. Kyllähän se Muttinen
marisi ensin kaskesta, mutta kun selitteli sille, että uutta peltoa avatessa
se aina sopii, niin tyytyi; tunnusti, ettei sellaisia asioita ymmärtänyt. Ja
jos jokin kaskettu rinne onkin sitten jäänyt viljelemättä, niin
tarvitseehan karja heinäalaa.
Hätäpäs täällä oli elää. Maa antoi ihan tuhottomasti perunoita, ja ellei
ruista kasvannutkaan koko vuodeksi, niin voi sitä ostaa perunoilla,
kuten muutakin mujua. Ja kaloilla. Täällä on omat kalavedet. Entäs kun
saattoi antaa hiukan kalupuita täältä metsästä tarvitseville; sitä on puuta
täällä mädätäkin... Kyllähän täällä kelpasi. Toista oli siellä
kestikievarin mökissä, josta sai vääntää kahdeksankymmentä päivää
possakkaa vuodessa.
Ja kuitenkin tuo herra petti Käkriäisen. Petti se!
Sillä sehän oli sanonut silloin, kun se kymmenen vuotta sitten tuli
houkuttelemaan Käkriäisen tänne, että hän ehkä antaisi maata
Käkriäiselle omaksi, jos... Ja siitä oli Käkriäisen päässä alkanut paisua
sellainen ajatus, että se antaisi koko tilan, kun se oli niin hyvä ja hölmö.
Ja sitten, että tila olikin hänen...
Tahi ainakin se oli sanonut, että hän saisi hoitaa sitä kuin omaansa.
Eikä se alussa tunkeutunutkaan toisen asioihin; pysyi siivosti
verangollaan, verkkovivussa, kun tuli kaupungista kesällä tänne maalle;

tai missä lienee oleskellut, paahtamassa mahaansa punaiseksi
auringonpaisteessa. Talvet sai Käkriäinen elää vielä mainiommassa
rauhassa, jos muulloinkin hoidella Putkinotkoa mielensä mukaan. Eikö
hän ollut sitä hoidellut? Laajentanut oli peltojaan alussa. Neljänneksen
kasvatti hän nyt perunoita enemmän kuin ennen. Oli talvella perunoita,
oli niitä maha täyteen, ja huoletta voi köllötellä uunilla tai penkilläkin,
sillä Käkriäinen saattaa siepata unen vaikkapa korttelia kapealla rahilla.
Ja kuten äsken ajateltu, tulihan toisiakin saatavia, joilla hän osti jauhoja
ja sokeria... Kaloilla, ja tukkipuilla: mitä ne täällä metsässä...
Niin meni vuosia.
Mutta sitten alkoi Muttinen, pitkien aikojen päästä eräänä keväänä,
nurista, että Putkinotkon raja-aidat olivat rappiolla. Käkriäinen oli
laskenut ne kaatumaan ja mätänemään risukasoiksi. Käkriäinen
kummastui tästä niin, ettei saanut ensin yhtään sanaa suustaan
vastaukseksi. Ja sitten Muttinen nurisi, että Käkriäisen tuvan ikkunat
olivat menneet rikki ja paikatut päreillä ja rievuilla, jopa yksi niistä
tukittu umpeen oljista kyhätyllä matolla, viime talvena. Millä?
Matollako? Aukiko sen sitten olisi pitänyt olla, pakkaselle ja
pohjatuulen vingalle? Kyllä Käkriäinen asiansa tiesi... Kelpasivat ne
ikkunat hänelle itselleen, jos ei... Entä ne raja-aidat: että Käkriäisen
lehmät pääsevät naapurien maille ... noista kymmeniä syliä leveistä
veräjistä? Niinkuin elukat eivät naapurien mailla saisi sitä laajempaa
laidunta. Eikä ole naapurien lehmien tänne tulemista: kyllä Käkriäisen
lapset antavat niille kyydin...
Mutta kun se Muttinen pirisi yhä edelleen, ettei Käkriäinen viime
vuosina huolinut koota kesällä itselleen edes polttopuita, vaan kaatoi
talvella koivikoita, niin lopulta kiehahti Käkriäisen sisu ja hän karjaisi
aivan suoraan, että mitä Muttinen tulee pirisemään tänne hänen
mökkiinsä. Hän kun ei suvaitse sellaista piristelyä.
Silloin oli Muttinen ällistynyt, hänen silmänsä olivat lentäneet
pyöreiksi.
Mutta sitten hän oli lupsahuttanut huuliaan, ja nyökytellyt päätänsä,
ilkeästi, ja toistanut: »Vai niin...» Ja oli lökötellyt pois sen näköisenä,

että Käkriäinen pelästyi.
Häntä peloitti kauheasti, että mitähän tämä Aapeli silloin tekisi. Mutta
ei se tehnyt mitään, varsinkaan, kun Käkriäinen vähän korjaili niitä
aitoja, hätäpäissään, muka mieliksi.
Kuitenkin ryhtyi hän sitten saamaan varovasti selville, ihanko se oli
totta, ettei se ollutkaan antanut tätä Putkinotkoa hänelle, sopimuksesta
huolimatta. Ja silloin Käkriäinen huomasi, ettei se aikonutkaan hänelle
sitä antaa.
Miksi ei? Siksi, ettei hän muka ollut täyttänyt siellä toiveita, -- hoitanut
noita pensaita, kukkia, -- tehnyt jos jotakin, mudan vetoa, -- mitä lienee
aikoinaan vaatinut. Mutaa mokomille, -- ja vahtia piti niitä jäniksiltä,
isoilta ryssänjäniksiltä. Olisivat kasvut olleet lanttuja, kaaleja; mutta
ovat törkyä, punaisia ja sinisiä kukkia; ja nyt, kun omenapuut ovat
kuolleet, sellaisia viinimarjapehkoja, etteivät pienetkään voi maistaa
heistä, kasvavat mustia räähkänmarjoja.
Ei, Muttinen petti hänet, vaikka Käkriäinen jo oli ajatellut, kuinka hän
eläisi täällä mukavasti, jos möisi koko metsän. Ja nyt antoi Muttinen
hänelle pitkän nenän!
Tämä petos vimmastutti Käkriäistä. Muttiselle ei hän tosin mahtanut
mitään, kun ei tuhmuudessaan ollut vaatinut kirjoja, että tämä tila...
Mutta kyllä hän osasi muut temppunsa... Näyttää hänen kukilleen ja
muulle törylleen. Vaatiikin häneltä, herra, joutavia... Ilkeää, rikas
mies ... helpolla rahaa saanut, kirjan kaupalla ... imee kuin iiliäinen.
Vaikka on iso maha. Eikä ole kakaroita. Käkriäiselle on näitä
karttunut... Kahdesti on Luoja viime vuosien aikana kaksosiakin
siunannut