Kuolleet omenapuut | Page 2

suuresti onneen uuvuttava on kevätkesäinen aurinko, niin
juovuttavaa koivujen ja koko silmikoistaan puhkeavan metsän tuoksu,
että he tulevat vähitellen sanattomiksi, että heidän tarvitsee puhua yhä
vähemmän, kuta kauemmaksi he kulkevat. Jossakin rinteellä he istuvat
suuren ja paksun riippakoivun siimekseen, riisuvat jalkansa, ja viipyvät
siinä kauan, Aapeli nauttien lapsuutensa muistoja, paljain päin,
tuulenhengen värisytellessä hapsia hänen kaljun päälakensa ympärillä.

Onpa jokainen kivi tämän tien varrella hänelle tuttu. Lyygia luo häneen
silloin tällöin kesästä onnellisen katseen.
Sitten he kävelevät edelleen, siimeistä lepikkopolkua. Sen poikki
pursuaa puroja ylemmiltä mailta, keveästi ja riemukkaasti solisevia,
syöksyen ne katoavat lepikon hämäryyteen. Lyygia kumartuu juomaan
purosta, ottaa vettä sammalpäisten kivien välistä käteensä, raikasta,
kirkasta, iloisesti kiiltelevää vettä; ja maasta käsiensä varasta katsahtaa
hän veitikkamaisesti Muttiseen. Silloin myhähtää Aapeli ajatuksissaan
jotakin leikillistä, ja ajattelee ainoastaan: *Lyygia*! -- Tahi kun tulee
eteen jokin Muttiselle lapsuuden ajalta tuttu paikka ja hän virkkaa
puolittain itsekseen: »Tästä minä ennen kuljin, noin pienenä», silloin
Lyygia painaiksen hänen kainaloonsa ja sanoo jotakin hyvää ja hellää
kuin pienelle lapselle, kuvitellen lihavaa Muttista tepsuttamassa siinä
niin pienenä, pienenä. Ja uneksien muuta...
Kaislainen sisälahti, jonka rantatietä he kävelevät, välkehtii tyynenä.
Pienet louhikkosaaret hohtavat kuin hiukan mustunut tina. Siellä täällä
soutelee rahvasta, kalastellen, paitahihasillaan; hiljainen, iloinen puhelu
kuuluu venheistä kauas...
Mutta tuolla toisella rannalla on tyttöväkeä uimassa. He huutavat ja
kirkuvat, liikkuvat paitasillaan ja alasti.
Muttinen ja Lyygia kulkevat tietään, majoittuen jollekin hohtavalle
rantakalliolle, joka huokuu lämmintä, ja sytyttävät siihen tulensa,
asettavat pannunsa kiehumaan. Siinä he loikovat ateriaansa odotellen,
Muttinen onnellisena, ajatuksettomana ... sillä tavalla vain siinä kesää
viettäen...
Päivä on lämmin, he sulkevat silmänsä, he eivät katsele sinisen taivaan
laupiaaseen äärettömyyteen. Lämpö vain heitä ympäröi, metsissä
kaikkialla helisevät yhtenä pauhuna karjankellot, ja tuuli humisee
väkevänä ja ihanasti uuvuttaen. Antaa mennä, antaa ajan mennä: on
kesä, lämmin! Kummallisen haikeasti ne kellot soittavat, ikäänkuin
vihjaten jotakin arasti...
Lyhyt on aika, ihmisen aika, lyhyempi onnellinen päivä! -- Iltapuoli on

jo tuossa tullut, kun he nyt jälleen kulkevat kotiin päin, rantaan, johon
he jättivät venheensä, tuntien kumpikin ihossaan päivän raukaisevan
hehkun, ruumis ja sielu luonnon valo-ihanuutta täynnä. Hiljaa niittyjen
teitä, ylös mäkiä ja alas toisia, keskellä karjankellojen soittoa ja käkien
kukkumista.
Paikoin he pysähtyvät niemien kuumille kallioille, joilla veden
heijastus häikäisee silmiä, köllöttelemään, lepäilemään. Ja yhä
vaiteliaammiksi he tulevat, yhä suurempi, epämääräisempi onni tulvii
heidän ylitsensä. Syreenien tertut Lyygian lämpöisellä povella ovat
lakastuneet, mutta hänen katseensa hatun pehmeän reunan alta
hymyilee pelkkää hyvyyttä.
Tuolla lahden rannalla matalalla näkyy vanha ristikirkko, tuuhean ja
kukkivan kalmiston keskeltä. Sen kalmiston läheisyys aivan kuin
yllyttää heitä iloitsemaan, vakuuttaa niiden hetkien lyhyydestä, joita he
viettävät tällä kertaa suuren raidan varjossa, lehviään ikäänkuin surren
liikuttavan.
On ilta, päivän jälkeen, joka on paisuttanut hehkullaan suonet melkein
pakahtumaan, pyöryttänyt päätä kesän lämpöisillä metsätuoksuilla;
viilenevä ja rauhoittava ilta. He soutelevat hiljaisin aironvedoin jälleen
kotia kohti.
Auringonsauhu on harsonnut omituisella hämyllä kaikki, tehnyt
maailman vuoristomaisen suureksi, peittäen siitä viimeisetkin
yksityiskohdat näkymästä; se on loitontanut maat ja sulattanut mäet ja
metsät utuiseksi yhtenäisyydeksi, tuo kevätkesäinen autere, joka ei
lähennä, pienennä eikä selvennä niinkuin sydänkesän ja syyspuolen
valaistukset. Hiljaa soluvat he lämpöistä vettä pitkin, monien saarien
välitse. Lyygia on jättänyt melan pois, hän istuu kumarassa, käsillään
laitoihin nojaten, aivan kuin jännityksessä, ja jotakin yhä ihanampaa ja
ihmeellisempää odotellen. Joskus pyrkii hän huudahtamaan,
onnellisena maailman kauneudesta, huutamaan lyhyeen, hellällä,
hiljaisella äänellä. Jotakin laulurastaasta hän tahtoo huudahtaa, sillä ilta
on tullut ja yö lähestyy, tuskin yhtään hämärtyvä yö; laulurastaan ääni
kajahtelee metsistä. Mutta silloin Muttinen leikkiä laskien vaientaa
hänet, niin suuri on hänen epämääräinen, hiljaisuutta vaativa onnensa.

Venhe soljuu syvää vettä pitkin kapeasta salmesta ulapalle. Lyygia
säpsähtää: ulapan suulla kohoaa kuin porttina valtavan korkea
kallioseinä, saari, joka nousee varmaankin, siltä tuntuu heistä tällä
hetkellä, -- kymmeniä syliä pystysuorasti veden syvyydestä: niin
omituisesti suurentaa illan autere korkean kallion hahmoa. »Katso,
Böcklinin Kuolleiden saari, mokomakin», sanoo Muttinen matalasti. --
»Minä pelkään», vastaa Lyygia hiljaa, ja värähtää sitä oudommasta
kauniin näyn ja kammon onnesta, kuta lähemmäksi he tulevat mustaa
kallionseinää. Nyt se työntää heidän päittensä ylitse reunansa
ulospuskevia möhkäleitä. Haukat, jotka pesivät vuoren harjalla,
viheltelevät. Siellä täällä kuultaa illan hämärässä kallioseinäin raoissa
pieniä, vihreitä pihlajantaimia. Kallionmöhkäleet vuoressa näyttävät
olevan niin irrallaan, että luulisi niiden voivan vähimmästäkin pudota.
Muttista itseäänkin ne peloittavat. Alla on musta ja mittaamaton syvyys.
Lyygian ääni käy hiljaisemmaksi, hellemmäksi: »Kas tuolla tuota
punertavaa sammalta, kas tuota pihlajaa korkealla vuoren seinässä,
pientä, pientä.» Muttinen laskee leikkiä: »Hyst, älä hiisku, lohkareet
voivat jopa kuiskauksesta irtautua...»
Saimaan ulappa on kadottanut todellisuuden mittasuhteet, niin
äärettömän laajalta se näyttää yön himmeässä ja tuokion kestävässä
hämyssä. Lieneekö yö jo hämärimmillään? Aurinko ei ole vielä varsin
laskenut. Tuolla kulkee hinaajalaiva udussa suuren ulapan reittiä; sen
punainen lyhty tuikkii kauniisti autereesta, salaperäisesti jyskyttää kone
kulkiessaan. Ja sieltä kuuluu sirmakansoittoa.
Kun laiva on kulkenut ohitse, se jättää valtavat mainingit, joihin juuri
laskevan auringon viimeinen hehku sattuu. Mainingit vyöryvät nyt
korkeina, ne keikuttavat venhettä pystyyn ja poikittain, nakkaavat sen
ylös ilmaan ja syöksevät välkkyvän aallon pohjaan. Nuo aallot,