Kuolleet omenapuut

Kuolleet omenapuut

The Project Gutenberg EBook of Kuolleet omenapuut, by Joel
Lehtonen This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and
with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away
or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Kuolleet omenapuut Runollista proosaa
Author: Joel Lehtonen
Release Date: September 17, 2005 [EBook #16708]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
KUOLLEET OMENAPUUT ***

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.

KUOLLEET OMENAPUUT
Runollista proosaa
Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1918.

MUTTISEN ONNI
eli laulu Lyygialle.
»Mitä, häh?» sanoo kirjakauppias Aapeli Muttinen. »Ettäkö minä olen
pomomies?... Että asun kuin Horatius, -- kaikkein alamaisimmasti se
myönnettäköön, turkkilainen! Että minulla on Tusculum, vai mikä se
huvila oli, se, jonka Maecenas oli lahjoittanut hänelle sabinilaismaassa?
Turkkilainen sen muistakoon. No, hän palveli Maecenasta, minä --
yleisöä ... viidenkymmenen pennin kirjoja myymällä...»
Se »Tusculum» on Muttisen maatila. Ihana paikka, jota on rauhoittavaa
ajatellakin kesän alkaessa tulla, kaupunkilaistalven jälkeen, mammonan
touhuissa, harmaan taivaan alla menneen, harmaan niin, että se tekee
Muttisen otsan rypyt kaksin verroin lukuisammiksi. Kesäisen ajan
työtön paratiisi...
Sievoisen matkan päässä kaupungista, hänen synnyinseudullaan, huvila
mäellä Saimaan lahden sokkelossa. Tuuheain koivujen välitse pilkottaa
lahdelle hänen parvekkeensa.
Onnellinen on Aapeli siellä varsinkin kesän ensimmäisinä päivinä,
juuri silloin kun hän on ylen kyllästynyt ja väsynyt kaupunkilaiseen
touhuunsa, silloin kun maalla köllöttämisellä on hänelle jälleen uuden
ja kulumattoman lumous.
Niin uupunut hän on tuon rakkaan rahan haalimisesta, tiskinsä takana
törröttämisestä, ettei hänen otsansa viimein keväällä jaksa enää mitään
ajatella, ei mitään muistellakaan. Että hän haluaa vain heittäytyä
luontomuorin leveään ja pehmeään helmaan. Ainoastaan köllötellä, olla
ja olla. Ei Muttinen, ei mikään, ei filosofi eikä porsas! Olla kuin hän ei
olisi -- minkäänmoinen olento.
Onni on hänelle kesän alussa täysin ajatuksetonta, muistotonta, se on
hetkellistä, epämääräistä rauhaa.
Kauneimmat, enimmän vailla ajatuksia ja muistoja ovat nuo kesän

ensimmäiset päivät. Ja yöt, joiden valo on kuin heleintä kultaa; se
ympäröi hänet lämpöisenä, sanattomana onnena.
Kevätkesän aamuna, yön jälkeen, jolloin hän ei ole valvonut eikä
nukkunut, ei lukenut, ei ajatellut, vaan ainoastaan loikonut
hiljaisuudessa, kellervät luomet ummessa, mukavassa horteessa, nousee
hän laiskasti pystyyn ja aukaisee parvekkeensa oven. Sille parvekkeelle
hän pääsee kamaristaan. Suoraan edessä, kaiteen juurella, joka on
koristettu vanhanaikaisilla leikkauksilla kansanomaiseen tapaan,
rehottaa tuomia, valkeanaan kukassa, leveitä ja tuoksuvia. Toukka ei
ole niihin päässyt, täällä erämaassa; kukat ovat puhtaita, puut ikäänkuin
ripoteltu täyteen riisiryynejä, tai kasautunut oksille lunta: niin on
nuppuja niissä, ja vastapuhjenneita kukkia. Niistä leviää huoneeseen
mainio haju.
Mutta tuomien sivuitse säkenöi kesäinen aamumaisema ympärillä,
kirkasta ja lämmintä valoa. On vielä varhaista. Lyygia, -- sillä niinkuin
Horatiuksella muinoin oli kahdeksan Maecenaan lahjoittamaa orjaa
ynnä moni Lydiansa, niin on Aapelilla Lyygia, sillä antaa Horatiuksen
oodien lemmityisen nimeä omalleen olisi Aapelista julki röyhkeää; --
niin, Lyygia -- nukkuu toisaalla. Puiden varjot tuolla notkossa ovat
vielä pitkät ja vilpoiset. Usvia kohoilee vesistä ja noroista, lahden
reheviltä rannoilta. Pienimmänkin ruohon kärjessä kiiluu monivärinen
vesipisara. Käet kukkuvat. Kaikkialla välkkyy värisevä kauneus.
Muttinen nauraa itsekseen noille pisaroille, jotka ruohojen nenissä
heiluvat. Hän köllöttelee vielä. Ei malta sitten enää, herättää Lyygian,
mokomakin Horatius: hän tahtoo teetä isoon vatsaansa, nauttia sen
tuolla parvekkeella, kymmenen käen kukkuessa iloista kukuntaa.
Sitten Aapeli syö ahvenia ja perunoita, suuria ja tuoreita ahvenia ison
määrän, ja kuusi kananmunaa, sekä hilloa puoli lautasellista, ja hörppii
kannun hapanta piimää päälle. Sitten hän kuhnailee tyytyväisenä, täysin
vatsoin.
Ja nyt hän lähtee Lyygian kanssa, jolla on väljänä häilähtelevä puku ja
kädessä iso vihko spireoita ja sinipunervia syreeninterttuja, -- niillä hän
kätkee veikeileviä, kirkkaita silmiään, -- kävelemään, katselemaan,
näiden mukavien kesäpäivien kuluksi. Toisessa kädessä on Lyygialla

pieni eväskori, mutta Muttisella on taskussaan veskunoita.
Souturetkillekin he lähtevät Saimaan suurelle ulapalle, ja
kuljeskelemaan sen takaisille manterille, jotka kuultavat tuolla kaukana
vaaleina ja sinertävinä. Parhaiksi hiirenkorvalle päässeet rantojen
koivut pitkine riippuvine ritvoineen ovat pehmeäpiirteisiä, ne ovat kuin
mitäkin keveitä, vihertäviä strutsinsulkia. Lahden suussa aukeavat
näkyviin etäiset maisemat: niistä ei erota kesäisissä autereissa mitään
yksityiskohtia eikä värejä, kaikki on epämääräistä, utuista ja
sinertävää ... ikäänkuin unta.
Aurinko lämpenee yhä. Pilvet heijastuvat ulapan syvään ja suureen
veteen monivärisinä. Muttinen soutaa, jos sattuu viitsimään, hikoillen
ja hiljaa...
Kas vettä! Veden kalvo säkenöi paikka paikoin täynnä smaragdeja: ne
ovat leppäterttuja, niiden vihreistä kuorista kimpoaa jokaisesta terävä
säde. Muttinen sanoo: »Siinä sinulle jalokiviä, Lyygia!» Leppäterttuja,
jotka ovat lähteneet parveilemaan leveän salmen ylitse ja pudonneet
lämpöiseen veteen, sinne hukkuneet, paritusten enimmät, toiset elävät
vielä. Niitä on usein vieri vieressä, laajana kirjailuna: tuhansia vihreitä
kuoria salmi täynnä.
Toisella rannalla he nousevat hiljaa mäelle, lämpöisiltä rantaniityiltä,
joilla kulleroita loistaa, keltaisia ja raikkaita palloja. He tulevat
kyläiselle harjulle. Siellä kukkii paikoittain tuomia ja levitteleiksen
tuuheita pihlajia. Kiertelevän maantien varrelta näkyy joskus vanha
herraskartano, palsamihaapainsa keskeltä, tai harmaa, matala
talonpoikaistalo, jonka ympärillä oraspellot hohtavat.
Nyt he painuvat jälleen vaaralta notkojen viileyteen.
Ja niin