Kuningas Lear arolla | Page 4

bostonissa. Alin-omaa h?n puhua l?p?tti: "kyll? min? siinpaikass, siinpaikass" (= siin? paikassa, heti).
-- "Mit? nyt taas siinpaikass?" kys?isee ?iti usein harmissaan.
Souvenir heitt?? silloin k?det taaksep?in, s?ik?ht?? ja jupisee: "Niinkuin k?skitte!"
Muuta ei h?nell? ollut huolta kuin kuunnella ihmisten puheita ovien takana, jaaritella sitten muille, ja paraasta p??st? irvistell? ja h?rn?t?. Ja h?rn??mist? h?n harjoitti niinkuin olisi ollut h?nelle siihen etu-oikeus, niinkuin olisi kostanut jotakin asiata ihmisille.
Martin Petrovitsh'ia h?n nimitteli veljekseen ja oli aina kuin takkiainen h?nen kimpussaan.
-- "Mitenk?s te surmasitte sisareni Margareta Timofejevnan?" Niin h?n h?rn?ili Martin Petrovitsh'ia, py?rien h?nen edess??n ja hihitellen.
Kerran istui Martin Petrovitsh viile?ss? biljardihuoneessa, jossa ei viel? ollut kukaan n?hny ainoatakaan k?rp?st?, ja jota Martin Petrovitsh, helteen ja p?iv?paisteen ainainen vihamies, siit? syyst? piti suuressa arvossa. Siin? h?n istui sein?n ja biljardin v?lill?. Souvenir se pujahteli edestakaisin h?nen vatsansa ohitse, h?rn?ten h?nt? ja vinkuroiden. Martin Petrovitsh tahtoi sys?t? h?net pois edest??n ja ty?nsi ?kisti k?tens? eteenp?in. Mutta Souvenir oli kaikeksi onneksi enn?tt?nyt p??st? alta pois, veljen k?mmenet sattuivat biljardin laitaan ja niin lohkesi irti kuudelta ruuviltaan raskas, maantekoinen biljardi. Millaiseksi olisikaan litistynyt laataksi Souvenir, jos olisi osunut n?itten uhkeain k?tten alle!

VI.
Kauvan oli jo mieleni tehnyt n?hd? Martin Petrovitsh'in taloa ja kotioloja. Tarjouduin sen vuoksi kerran ratsain saattamaan h?nt? Jeskovoon, -- se oli h?nen tilansa nimi.
-- "Katsopas vaan!" virkkoi h?n. "Vai tahdot sin? n?hd? minun valtakuntaani? No olkoon menneeksi! N?yt?n min? sulle puutarhan, ja talon ja puimalavan ja kaikki. Kyll? minulla on jos mit?."
Me l?ksimme. Meilt? oli Jeskovoon kaikkiansa noin kolme virstaa. "Katso tuossa se on minun valtakuntani!" jym?hti ?kisti Martin Petrovitsh turhaan koettaen k??nt?? p??t?ns? ja viitaten k?dell??n puoleen ja toiseen. "Kaikki t?? on minun omaani!"
Harlow'in kartano seisoi loivan m?en t?rm?ll?; alempana oli pienen lammen rannalle liittynyt muutamia huononp?iv?isi? talonpojan tupia. Lammen laiturilla seisoi vanha akka ruudukkaisessa hameessa pyykki? karttuamassa. -- "Aksinja!" kiljasi Martin Petrovitsh, ja kiljasi niin, ett? varisparvi pyr?hti l?heiselt? kaurapellolta lentoon... "Housujako sin? ukollesi peset, vai?"
Akka k??ntyi samassa ymp?ri ja kumarsi syv??n.
-- "Housuja pesen, hyv? herra'" -- kuului h?nen heikko ??nens?.
-- "Sep? se... Katsopas nyt", jatkoi Martin Petrovitsh, ajaen ravia puoleksi lahonnutta aitaviert? my?ten. "Tuoss' on minun hamppupeltoni; tuolla on talonpojan hamppu, eik?s ole eroitusta? Ja kas tuossa on minun puutarhani; omenapuut olen min? istuttanut; perunapuut -- minun istuttamiani ne on nekin. Eih?n t??ll? minua ennen ollut vesaakaan. Niin, n?etk?s; niin sit? tehd? pit??."
K??nsimme pisteell? ymp?r?ityyn pihaan. Suoraan vastap??t? porttia seisoi vanha vatturainen rakennus, olkikattoinen, ja edess? pylv?ill? seisova kuisti, sivulla seisoi toinen rakennus, v?h?n uudempi; varustettu pikkuruisella ullakkokamarilla, mutta kukon pyydyksill? sekin.
-- "Otappas taas oppia ja ojennusta", virkkoi Harlow. "Meid?n esi-is?t eliv?t n?etk?s tuommoisissa h?kkeleiss?, mutta katsos millaiset palatsit min? olen itselleni rakentanut!"
Niin olivat n?m? palatsit kuin talot, joita lapset lastusista laittelevat.
Viisi kuusi koiraa, yksi toistansa takkuisempaa ja rumempaa, tervehti meit? haukunnalla.
-- "Lammaskoiria!" huomautti Martin Petrovitsh. "Oikeata Krimin rotua. Tse; peijakkaat! Hirt?t?n teid?t joka miehen!"
Uuden rakennuksen portaille ilmestyi nuori mies, nankini-nutussa,[6] Martin Petrovitsh'in vanhimman tytt?ren mies. Nopeasti hyp?tty?ns? troskain luokse, h?n kohteliaasti auttoi appeansa astumaan alas, kannattaen h?nt? k?sivarresta, ja oikeinpa oli toisella k?dell??n ottavinaan appensa suunnattomaan jalkaan, jota t?m?, kumartuen eteenp?in, koetti heilauttamalla keikauttaa istuimen yli. Sen j?lkeen auttoi h?n minuakin astumaan alas ratsun seljasta. -- "Anna!" huusi Harlow. "Natalia Niholajewnan poika on tullut meille vieraaksi. Pit?? vierasta kestit?. Mutta miss?s on Eulampjushka!" (Anna oli vanhemman tytt?ren nimi, Eulampia nuoremman).
-- "Ei ole kotona. H?n l?ksi t?st? ruiskukkia k?ym??n", vastasi Anna n?ytt?ytyen oven viereisess? akkunassa.
-- "Onkos uunimaitoa talossa?" kysyi Harlow.
-- "On."
-- "Onko kermaa kanssa?"
-- "On."
-- "No tuo p?yt??n sitten; min? sill? aikaa n?yt?n vieraalle oman huoneeni. Astukaa sis??n, olkaa niin hyv?", lis?si h?n, k??ntyen minuun ja viitaten minua etusormellaan mukaansa. "T?nne k?yk??, t?nne n?in". Kotonansa h?n teititteli minua: pit??h?n n?et is?nn?n olla kohtelias. H?n saattoi minua k?yt?v?n kautta.
-- "Kas t??ll? min? asun", virkkoi h?n, harpaten kylki edell? kynnyksen yli leve?st? ovesta sis??n, -- "ja t?ss? se on minun kamarinikin. Olkaa hyv?!"
Huone, johon olimme tulleet, oli hyvin iso, rappaamaton ja melkein tyhj?. Seinill?, ep?j?rjestykseen ly?dyiss? nauloissa riippui kaksi kasakinruoskaa, p?iv?n polttama kolmikalkkoinen hattu, yksipiippuinen pyssy, miekka, jonkinlaiset kummalliset helal?nget ja kuva, jossa tuulet puhaltavat kynttil??n. Yhdess? nurkassa seisoi puinen sohva, katettu kirjavalla matolla. K?rp?si? hyrisi sadottain katossa, mutta yleens? oli huone vilpoinen; kovin vaan tuntui siin? tuo omituinen mets?n haju, joka Martin Petrovitsh'ill? aina oli mukanaan.
-- "No, eik? t?m? ole hyv? huone?" kys?si Harlow minulta.
-- "Hyvin on hyv?".
-- "Katsopas millaiset minulla on hollantilaiset l?nget", jatkoi Harlow, j?lleen ruveten sinuttelemaan minua. "Erinomaiset l?nget! Juutalaiselta sain vaihdetuksi. Katsopas!"
-- "Hyv?t ovat!"
-- "Eritt?in mukavat!"
-- "Niin, mutta haistapas ... se sitten on nahkaa se!"
Min? haistoin l?nki?. Ne haisivat eltaantuneelta merelliselt?, muuta merkillist? niiss? ei ollut.
-- "No painakaahan puuta, istukaa tuohon tuolille, istukaa", virkkoi Harlow, laskeutuen itse sohvaan, jossa rupesi melkein torkkumaan, pani silm?t kiinni ja oikein jo rupesi kuorsahtelemaan.
Min? katselin h?nt? ??neti enk? voinut tarpeekseni kummastella h?nt?: vuori mik? vuori. ?kki? h?n havahti.
-- "Anna!" kiljasi h?n, ja samassa h?nen suunnaton vatsansa kohosi ja laski kuni meren aalto. "Mit?s sin?