Kuningas Lear arolla | Page 8

on ylkä!"
Nyt oli Martin Petrovitsh'iltä nähtävästi kaunopuheliaisuuden varat
lopussa. Sitä paitsi näytti minusta asia siltä, ettei hän oikein suosinut
sulhasta, jonka äitini oli hänen tyttärelleen hankkinut: ukko lienee
odotellut edullisempiakin naimisia Eulampjushkalleen.
Martin Petrovitsh nousi tuolilta ja raapaisi jalkaa.
-- "Kiitoksia suostumuksestanne!"
-- "Minnekäs sinulla on kiire?" kysyi äitini. "Istu nyt! minä käsken
vähän haukattavaa."
-- "Suuri kiitos", vastasi Harlow. "En minä jaksa nauttia mitään.
Hoh-hoo. Täytyy lähteä kotia."
Hän peräytyi ja oli tapansa mukaan painumaisillaan alas kylki edellä.
-- "Maltas nyt malta", jatkoi äitini, "oikeinko sinä annat kaikki tyyni
tyttärille, etkä pidätä itsellesi yhtään mitään?"
-- "Se on tietty, kaikki tyyni."
-- "Entäs sinä itse ... missäs sinä itse aiot asua?"
Harlow oikein käsillään huitomaan.
-- "Missäkö? Tietysti kotonani; missä tähän saakka olen asunut, siellä
vast'edeskin asun. Mitenkäs se asia voisi muuttua?"

-- "Ja sinä luotat niin kokonaan tyttäriisi ja vävyysi?"
-- "Wolodkaan -- sitäkö te tarkoitatte? Tuohon riepuunko? No hänet
minä tyrkkään juuri minne minä tahdon ... tuonne noin tai tänne näin.
Mitä hänellä olisi sanomista? Tyttäret taas, se on tietty, antavat minulle
ruoan ja juoman ja vaatteen ja verhon kuolinhetkeeni asti ... sehän toki
on heidän velvollisuutensa! Enhän minä enää kauan ole heidän
vastuksinaan. Ei se kuolema kylässä ole, omalla, kynnyksellä se istuu."
-- "Kuolema on Herran kädessä", vastasi äitini, "ja kyllähän se heidän
velvollisuutensa on. Mutta suo anteeksi, Martin Petrovitsh, jos sanon
suoraan: vanhin tyttäresi Anna on ylpeä rouva, se on tunnettu asia, ja
sutenapa tuo katsoo nuorempikin..."
-- "Natalia Niholajewna!" keskeytti Harlow. "Johan te nyt! Ettäkö he?...
Minun tyttäreni?... Ja ettäkö minä... Ettäkö he eivät olisi kuuliaisia?
Eiväthän he ole unissaankaan... Vastaan panna, niinkö? Ja ketä?...
Omaa isäänsä... Sitäkö uskallettaisi? Entäs isän kirous? Pianhan se on
tehty! Koko elämän ikänsä ovat eläneet pelvossa ja vavistuksessa ja nyt
yht'äkkiä!... Herra Jumala!"
Harlow rupesi yskimään ja kähisemään.
-- "No no", kiirehti äitini lohduttamaan, "minä näet en vaan ymmärrä
sitä, miksikä sinä nyt jo aiot jakaa pesän. Saisivathan he sen perästäkin
päin. Synkkämielisyyden puuskaa lienee koko homma."
-- "Hyvä rouva!" vastasi vähän närkästyneenä Harlow. "Kylläpä tuli
teille tuosta synkkämielisyydestäkin koko keppihevonen. Tässä on
kukaties korkeammat voimat vaikuttamassa, mutta te vaan sitä
synkkämielisyyttä jankutatte. Siitä syystä olen minä kaiken tämän
päättänyt, että jo eläissäni tahdon säätää kelle mitäkin tulee, ja minkä
minä kullekin lahjoitan, sen päälle se olkoon isäntä, ja olkoon
kiitollinen ja tehköön tehtävänsä, ja niinkuin isä ja hyväntekijä sen
määrännyt on, niin hänen suuresta armostansa..."
Ääni katkesi Harlow'ilta jälleen.

-- "No älähän nyt kiivastu hänestä, veikkonen", keskeytti hänet äiti;
"muutoin saattaa se musta varsa todellakin tulla --"
-- "Voi voi, Natalia Niholajewna, älkää te puhuko minulle siitä
varsasta!" huokasi Harlow. "Kuolema se minua kutsumassa kävi.
Jääkää hyvästi! Teitä, nuori herra, on minulla kunnia odottaa meille
ylihuomenna."
Martin Petrovitsh läksi ulos. Äitini katsoi hänen jälkeensä ja pyöritti
merkitsevästi päätänsä.
-- "Ei tuo tiedä hyvää", jupisi hän, "ei tiedä hyvää! Huomasitkos",
virkkoi hän sitten, kääntyen minuun, "huomasitkos kuinka hän
puhuessaan sirristeli silmiään niinkuin aurinkoon olisi katsonut. Tuo on
huono merkki, muista se. Semmoisella ihmisellä on huoli sydämmessä
ja huono onni häntä uhkaa. Lähde nyt ylihuomenna sinne ja ota
mukaasi Vikenti Osipovitsh ja Souvenir."

XI.
Määrättynä päivänä ajoivat portaittemme eteen meidän suuret
neljän-istuttavat perhevaunut, kuusi tummanruskeata hevosta edessä, ja
harmaapartainen paksu "hovikuski" Alekseitsh ohjaksissa. Toimen
tärkeys, johon Harlow nyt aikoi ryhtyä, ja hänen juhlalliset kutsunsa
olivat vaikuttaneet äitiini. Hän oli itse määrännyt otettavaksi juuri nämä
ainoastaan erin-omaisissa tiloissa käytetyt vaunut ja käski Souvenir'in
ja minun pukeutua juhlapukuun: hän tahtoi nähtävästi kunnioittaa
suosikkiansa. Kvitsinski -- hän kävi muutoinkin aina frakissa ja
valkoisessa kaulaliinassa.
Souvenir räkätti koko matkan kuin harakka, nauraa kihitteli väliin ja
puheli siitä tokko lanko muka hänelle mitään antaa, samassa sanoen
häntä tontuksi ja marakatiksi. Kvitsinskiltä, totiselta ja äkäiseltä
mieheltä, loppui viimein kärsimys.
-- "Että te kehtaatte", sanoi hän selvällä puolalaisella murteellaan,
"puhua tuommoista joutavaa? Ja onko sitä nyt aivan mahdoton istua

hiljaa ilman tuollaisia 'peräti sangen tarpeettomia' (hänen lempisanansa)
jaarituksia?"
-- "No siinpaikaspa te nyt rupesittekin", jupisi Souvenir harmissaan ja
käänsi kierot silmänsä vaunujen akkunaan.
Ei kulunut neljännestuntiakaan, tasan vetävät hevoset olivat tuskin
käyneet märjiksi uusien hienojen valjashihnain alta, niin jo näkyi
Harlow'in hovi. Selkäseljälleen avatusta portista ajoivat vaunumme
pihaan: pikkurainen eturatsastaja, jonka jalat tuskin ulottuivat
puoliväliin hevosen kylkiä, huudahti vielä kerran lapsen-äänellä,
hypähtäen pehmoisella satulalla, vanhan Alekseitsh'in kyynärpäät
vetäytyivät taaksepäin ja samassa kohosivat, kuului vakainen tpruu, ja
vaunut pysähtyivät. Koiria ei tullut haukunnalla meitä vastaan: minne
lienevät joutuneet pihalta paksuvatsaiset pojatkaan, paitaressut.
Harlow'in vävy odotteli meitä kynnyksellä. Muistan vielä kuinka
juhlallisilta näyttivät koivut, joita oli pistetty kahden puolen kuistia,
juuri kuin helluntaina.
-- "Jubileratkaamme!" rupesi Souvenir hyräilemään nenäänsä,
ensimmäisenä astuen ulos vaunuista.
Ja juhlallisuutta näkyi todellakin kaikkialla. Sletkin'in kaulassa oli
plyysinen liina, atlasi-rosetti keskellä: yllään oli hänellä tavattoman
kaitainen frakki. Hänen selkänsä takaa pujahti näkyviin Maksimka,
jonka hivukset olivat niin perinpohjin kastellut sahdilla, että oikein
niistä tipahteli.
Astuimme vierashuoneesen ja näimme Martin Petrovitsh'in liikkumatta
kohoilevan -- niin, kohoilevan